1574.

Joissain kohdissa kaiken näkee niin selvänä
on suljetun seinät ja ranteessa tikit
sitä kietoutuu pehmolelukoiran ympärille eikä tahtois liikahtaakaan
ettei se paha
ettei se taas.

Isoja pieniä suuria pahoja asioita
joulukuun ensimmäinen ja lumisadetta ulkona
Spotifyn kaikki soittolistat kuunneltu loppuun
olis kai tylsää
jos ei ennemmin ahdistais.

En tahtonut tätä elämää
ja silti valitsin tämän
koska en jaksa enää taistella toisenlaisen tulevaisuuden puolesta.

Keskustelut on umpikujia jo ensimmäisistä sanoista lähtien
mä puolustaudun, puhun muusta ja lopulta puolustaudun hyökäten
koska kyllähän mä ne kipeät totuudet tiiän.

En vaan tahtois
siks pitelen pehmolelukoiraa sylissäni ja silitän sen korvia
mun itku on kadonnut
ja sekin pelottaa.

Tai sit se on vaan tää
ettei saa olla hetkeäkään yksin
et aina on huonekaveri ja jos istuu käytävällä nii joku kulkee ohi
kyllähän mä osasin hetki sit itkee muiden nähden
miks enää en uskalla?

Haluan vapaaksi
ei tää auta mitään
haluan jotain selvää
päivän jolloin viimeistään pääsen viiltämään
(kuten ehkä huomaan en todellakaan osaa sitoutua hoitoon)
mut ne puhuu jouluksi kotiutumisesta
ja musta tuntuu et sinne on ikuisuus.

Vaikka marraskuukin kului nopeammin kuin ymmärsin
hitaasti kaikki kääntyy kohti loppuaan
irrotetaan köydet paluusta ja päästetään veneet myrskyihin
tää kaikki on pitkään ollut vain lopun alkua.

Silti pelkään
pelkään itseäni
välinpitämätöntä asennettani viiltelyä kohtaan
enemmän vaativia viiltoja
kivun katoamista ja sen palaamista
mielen pimeyttä
vielä vähän-ajatusta terän kanssa
niitäkin mä pelkään
yhtä paljon kuin sitä kaikkea tarvitsenkin.


Oon kai vaan tosi hukassa
sen meren luona joka pyytää jo lupaa nukahtaa
jäätä peitokseen.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229