1547.

Mut se on oikeesti aika ihmeellistä
et miten nyt kun paikka ja ihmiset ovat vaihtuneet
kukaan ei enää käske vaan ryhdistäytyä
tai sano et mun pitäis puhua asioistani vain kerran viikossa omaohjausajalla.

Et juuri nyt ja täällä sillä onkin merkitystä miten mä voin tai mitä mä ajattelen
ja saan puhuakin
just nii paljon kuin haluan
kaiken mitä ajattelen
ja siitä huolimatta kukaan ei ala raivota.

Mietin myös
et tää pimeä ja paha saattaa olla näin kamalaa
just siks et taistelu on ainakin tän hetken ajan ohi.

Et viime syksynä ei ollut tilaa eikä mahdollisuutta romahtaa
oli vaan pakko selvitä
pakko yrittää sanoa vastaan
puolustaa sitä mitättömyyttä mitä musta ees oli ja on jäljellä
pakko yrittää jaksaa vaikka pelkäs ja toiset eivät tahtoneet enää auttaa
tekivät vaan selväks miten mä oon syyllinen siihen kaikkeen
siihen miten huonosti voin.

Vähän sama tilanne kuin silloin kun mut sijoitettiin
vastuu vietiin ja annettiin tilalle turva
jonkun järjen mukaan sitä alkaisi voida paremmin
mut oikeestaan järkeä onkin enemmän siinä
et sitä romahtaa vasta kun pahin on ohi.

Et sitä jaksaa tsempata
pakottaa ittensä pahojen asioiden läpi
romahtelee mut ei totaalisesti
koska jokin vaisto estää sen
keho ei anna mielen luovuttaa
tai mieli kehon
on pakkopakkopakko
kunnes pääsee turvaan eikä ole enää pakko.

Tässä meni tällä kertaa paljon pidempään
toivo ja luottamus murskattiin viimeistään viime syksyn aikana sen verran huolella
et tavallaan ei ihmekään
et se sama vaisto ei anna luovuttaa
antautua ajatukselle et tässä hetkessä voikin olla paljon hyvää
se kerää vaan syitä ja merkkejä
siitä miten kaikki toistuu taas kerran.

Mut vähitellen
ihan pienin pienin askelin
se joku sisällä alkaa antaa periks
se alkaakin vähitellen uskoo ettei kaikki välttämättä tahdo vain pahaa ja heittää mua yksin pärjäämään
ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen
ehkä se on esiaste luottamuksesta.

Sitä tietää
et tämäkin tunne on väliaikainen
tunne turvasta on jotain
jota tuntee
ja jota etsii loputtomiin
vaikka elämä on opettanut ettei kannattais
et vaikka sen löytää
sitä ehtii tuntea vaan hetken
kunnes kaikki viedään
tulee syytökset ja raivo
ja pakotetaan etenemään.

Siks pelkään jokaikistä itkuu jota itken
pelkään et se on tää ilta
ja kun se ei ollut tää pelkään et se on huominen
millon mun pahan olon loputtomuuteen taas kyllästytään
ja käännetään selkä
kun tajutaan etten mä muuttunut.

Mut eihän tähän oo sanoja
ehkä aika auttaa tai sit ei sekään
ehkä terapia ehkä ei
mistä näistä tietää
mä en voi muuta kuin toivoo
et muut jaksaa kuunnella
vaikka mä en nää toivoo
enkä välttämättä aina osaa muuta kuin itkeä
et muut jaksaa olla raivostumatta siihen
etten etene ja jos etenen
etenen tajuttoman hitaasti.

Nii ja et saan tästä kaikesta huolimatta jäädä tänne.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229