1519.

Hetken mä mietin
et kaikki on näin okei
mut tajuun sen ohikiitävän hetken aikanakin
et jää on hauras
se on yks väärä sana, teko tai ajatus
ja mä uppoan taas.

Mitään mä en pelkää niin
kuin sitä pudotusta
joka aina hyvän hetken
hyvän päivän tai hyvän kauden jälkeen tulee.

Ja se romahdus tulee vaikka mä miten taistelisin vastaan
nykyään sen voima on jo niin suuri
etten jaksa ees taistella
en esittää taistelevani
mä otan sen vastaan
vaikka tiiän taas joutuvani syvemmälle
kuin edellisellä kerralla.

Miksei putoaminen lopu
miksei huonot ajat helpotu
miks pohja on aina vaan kauempana
pudotus korkeampi
kipu suurempi
ja olo toivottomampi?

Miksei käy niin kuin kaikki on mulle nää vuodet vakuuttanut
et paha pikkuhiljaa helpottais
et muistot ois kerta kerralta helpompi kestää?

Tai miksei minuuttaan
totuutta ja muistoja pysty pakenemaan
miksei mikään määrä kilometrejä tai vuotanutta verta
vie kauemmas kaikesta kamalasta
jota ei kestäisi tiedostaa?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229