1507.

Kyllähän mä tän kuitenkin käsitän
et nyt mun asiat on ihan hyvin
varmaan todella hyvinkin
etten enää oo turhaa huutamassa niitä vastaan joita ei vähempää vois kiinnostaa
mitä sanottavaa mulla on
enkä toisaalta ole siellä yksinäisyydessä pelkäämässä kaikkea ympäröivää
ja sitä ettei muuta enää koskaan tulis
kuin se yksinäisyys
yksin pärjääminen ja yksin jääminen
kuten ne vakuutti joiden kans mä silloin turhaan kuukausia väittelin.

Silti mulla on reidessä kaks avohaavaa
ja tuntuu etten hallitse tätä ollenkaan
on kuin se mun sisin ois valinnut nää jo ja mä vaan toimin niin kuin kuuluu.

Aiheutan itse itselleni pelkoni
enkä osaa lopettaa vaikka näen selvänä toistuvan kaavan.

En osaa olla pelkäämättä välähdyksiä menneistä
niistä keskusteluista
mistä tahansa
enkä osaa olla pelkäämättä tulevaa
huomista, ensi kuuta, seuraavaa palaveria
pois joutumista.

Mä ajelehdin tässä itsetuhossa
kuka sitäkään ois sanonut
ettei noi haavat koskaan tulehtuis
en tiiä mitä odotan
ihmeitä tapahtuu
mut entä jos mun ihme oli päästä tänne
eikä sittenkään päästä pahasta olosta eroon?

Entä jos nää onkin laskettu jossain ennakkoon
entä jos joku on jo päättänyt et mulle on annettu liikaa hyviä asioita
ja siks pistää mut nyt näihin oloihin
tuhoamaan kaiken senkin mitä on jäljellä?

Jos joku yrittääkin opettaa mua
miten nää on kaikki omia valintoja
ja just sitä mä en näinä vuosina ole oppinut
kuinka monta kertaa oon kuullut sen lauseen
ota apu vastaan
ja mä en silti ymmärrä miten?

Osaan joo hetken
oon joojoo käy - vastauksineni valmis uskomaan et paha lähtee musta
jos toimin ohjeiden, sääntöjen tai neuvojen mukaan
mut sit mennään kolme hetkeä eteenpäin
ja mä turhaudun kun paha olo ei luovuttanutkaan
ei mua enää kiinnostakaan
mä haluun pois tai muualle
jonkun muun joka ymmärtää
oikeastihan kukaan ei koskaan ymmärrä
tää on sekavampaa kuin mitä päälle päin koskaan näyttää
siks mun auttaminenkin on turhaa
en mä osaa sitoutua
enää en ees luottaa
enkä mä tiiä onks siitäkään mahdollista ite päättää
et luottaako vai ei
musta tuntuu et niitäkin kortteja on jaettu yhdelle elämälle tietty määrä
ja sit ne ajan myötä tulee kaikki käytetyks
ja sä tuijotat tyhjiä käsiäs ja sit sun katsekin muuttuu tyhjäks
kun sä tajuat
ettet enää pysty
et on aivan sama kuinka monta kertaa se toistetaan
tää ei mee niin kuten ennen on mennyt
nyt sä et jää yksin ennen kuin oot valmis
sä kuulet ne sanat
samat keskustelut käydään sun kanssa niin usein et opit jo itsekin vuorasanat ulkoa
silti sun sisin ei muutu
sä et luota yhtään sen enempää kuin viime viikollakaan
sillä sä muistat aina
mitä sit käy kun sä alat tai annat ittelles kerran luvan luottaa
sä oot käynyt nää keskustelut aika monta kertaa aiemminkin
muualla ja muiden kanssa
mut samoilla vuorosanoilla
ja sä tuut muistaan aina miten se paljon se sit lopulta tulee sattumaan.

Onks tää umpikuja
turhaa pään hakkaamista seinään
onks tää niin et kohtalo solmi langat selän takana
piilossa katseilta valmisti tän polun
mistä mä nyt sit koskaan aloinkaan väärälle reitille eksymään
sitä tietä pitkin
itsetuhon myötä hautaan
onks kaikki jo päätetty ja taistelut turhia?

Toinen totuus on et jos ei enää taistele ei varmastikaan koskaan voita
mut mitä väliä niilläkään
kun ei tavallaan oo elämää jota menettää?

Joo on keho joka elää
sydän joka lyö ja niin edelleen
mut ei oo opiskelupaikkaa
uskottavaa suunnitelmaa tulevaisuudelleen
ei kotia jossa pärjäis yksin
ei lemmikkejä
ihmisiä joiden elämään kuuluis
kuten joskus silloin vielä kuului
ei oo mitään minkä häviäis kuollessaan
ne kaikki on jo hävitty aiemmin
omista virheistä
väsymyksestä
mistä tahansa minkä syynä haluaa nähdä
nii mitä väliä silläkään on
et loppuuko keho myös fyysisesti
kun psyykkinen puoli alkaa olla aikalailla lopuillaan?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229