1491.

Mä en jaksa
olla olemassa
lukea niiden tekstejä joita yleensä odotan
musta tuntuu et oon nii väsyny
etten jaksais ees ajatella.

En jaksa
ajatuksia
en niitä pimeitä enkä niitä toisia
joissa mua sattuu myös
mut vähän vähemmän
muita ajatuksia ei oo ollut
ehkä viikkoon
emmä tiiä.

Mut unta mä jaksan
tahtoisin vaan nukkua
unikuvat ovat vaihtuneet painajaisista toisiin
sellaisiin joista en tahtois päästää irti
nukun liikaa
mut en tiiä johtuuko mun väsymys siitä
vai jostain ihan muusta.

Niissä unissa mä elän läpi sitä elämää
josta luovuin
siellä mulla oli ammatti ja ajokortti
oon nähnyt ensimmäistä kertaa unta jossa ajan autoa
ilman et se oli painajainen
tässä unessa kukaan ei jahdannut enkä joutunut onnettomuuteen
mulla oli vapaus mennä mihin ikinä
ja mä melkein osasin vielä herätessänikin tuntea sen ilon
mut pian se katos.

Ei se elämä palaa
ne väittää et asenne ratkaisee
mä en usko enää ketään
en ees itteeni
mä aavistan ja arvaan
ja muistan
ja tää kaikki on liikaa.

Mä uskon siihen
ettei asenne paranna
mä uskon siihen et toisten meidän sisällä on enemmän pahaa oloa kuin toisten
ja et joo
jonkun verran vastaan taistelu auttaa
mut loppupeleissä kyse on kai jostain kohtaloon verrattavasta.

Siitä mustasta usvasta
sadepilvestä joka seuraa uskollisena
ei tätä voiteta positiivisella ajattelulla
ei täältä nousta pakottamalla.

Tää on näin ja enää mä annan tän olla näin
ne väittelyt on väitelty
tiiän ettei kukaan mua usko
et mun sanoilla ois arvoo vasta kun oisin kuntoutunut
töissä ja onnellinen
sit ne vasta oikeesti uskois mua.

Mä tiiän et sinne saakka en tuu pääsemään
selitä sä vaan miten valitsen tän tien
mä mietin et vaikka saisin palata siihen päivään
kun mentiin koulun jälkeen meille
muistan sen pelon
terveydenhoitaja oli pyytänyt mun kaveria olemaan mun kans siihen saakka et mun äiti tulis kotiin
ja koko tää helvetin synkkä tie oli vasta muutaman viikon mittainen
vaikka mä saisin palata siihen tuota iltapäivää seuranneeseen aamuun
en mä osais tehdä mitään toisin
mä uskoin silloin kun lähdin ensimmäistä kertaa osastolle
et se käy niin
et mä vaan kuuntelen ja teen mitä käsketään ja se paha mun sisältä lähtee pois.

Se ei käynyt niin
mä palasin viikon jälkeen kotiin
kahlasin peruskoulun viimeisen kevään loppuun
ja tunsin vaan miten yksin jään
kun sanotaan viimeisen kerran hei
ja mä tajusin miten en kuulu joukkoon
kun kuulin miten muut odotti sitä päivää
et oltais vihdoin vapaita.

Mä en ollut vapaa
mä olin pudonnut
mut en silti ois uskonut
et se tie ois näin pitkä ja uuvuttava
täynnä turhaa taistelua
vastaan sanomisia, viiltoja
yksin itkettyjä öitä
ja ettei mua parantanutkaan se et toimin kuten ne muut käski.

En mä silloin ois uskonut että ihan oikeasti häviän tän taistelun.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229