1451.

Sekin on selvää
että turva oli silloin turva
koska halusin niin uskoa.

Olin täynnä epätoivoa ja väsynyt
ja toivoin vain pelastusta
vain turvaa.

Ja mä sain sen
mutta kun nyt katson taaksepäin
ymmärrän hirvittävän selvästi
miten mikään ei koskaan enää voi palata ennalleen.

Ei siksi etteikö mua yritettäis auttaa
tai siksi ettei mua enää voida estää itseäni satuttamasta
vaan siksi että mun mieli on ymmärtänyt
ettei mikään auta.

Mä en enää usko pelastajiin
enkä turvallisuudentunteen löytymiseen
mä en enää usko valoisampiin huomisiin
arkeen jossa en pelkäisi itseäni.

Mä uskon vain tähän pimeyteen
niin pysäyttävää kuin se onkin
mun mieleni mustuus on mun ainoa laki
itsetuho ainoa turva
vaikka mun pitäis elää jossain tuolla ja rakentaa tulevaisuuttani opiskeluilla.

Mä eksyin siltä reitiltä vuosia sit
ja turvakin oli olemassa vain yhden kerran
koska usko jokaiseen mahdollisuuteen on mahdollista rikkoa vain kerran.

Mä eikä kukaan muukaan saa ehjäksi sitä mikä on sirpaleina
turhautuneet voivat ja saavatkin raivota
niitä merkityksettömiä sanoja ryhdistäytymisestä ja asennemuutoksesta
toiset kauhistella sitä miten itseni tuhoan
ja epäillä ainoaa totuuttani
jota heille yritän todeksi todistella
ei ole mitään mikä auttaisi.

Niin kauan kuin en itse usko tähän elämään
tää on vain tätä samaa pimeää
mutta niin kauan
kuin mä oon näin rikki
mä en pysty tätä elämää kirkkain silmin katsomaan
mä en pysty juoksemaan tulevaa kohti avosylin
enkä opettamaan itseäni rakastamaan
mahdollisuuttani elää.

Minä vangitsin itseni näihin vuosiin
minä annoin menneille vallan
ja ne ottivat sen vain kerran
sen jälkeen ja tietysti aina tästä eteenpäin
tämä on vain syöksykierrettä kohti tuhoa.

Hymyjä, joilla yritän kuulua muiden joukkoon
kuulumatta koskaan mihinkään
päiviä jotka yritän suorittaa tarkemmin sääntöjen mukaan
ja synkkyyttä
itkua
irti päästämistä kaikesta yrittämisestä.

Mä odotan.

Yllätyksiä ja seuraamuksia ja raivoamista ja yksin jäämistä
tuntuu kuin olisin elänyt tässä samassa kehässä niin pitkään
ettei mikään enää yllättäisi
mutta tiedän että yllättää.

Yksin jäämisestä en ylläty
enkä raivoamisesta
jos mulla on voimia sanon vastaan
vaikka tiiän sen turhaksi
mut sit kun niinä synkimpinä päivinä joku tulee toteamaan
toteamisen jälkeen turhautumaan
lopulta raivoamaan sitä samaa
että enkö mä nyt käsitä
ja et mun pitäis yrittää enemmän
ja tehdä noin ja sitten näin
ja uskoa että ne taikatemput parantaa mun olon
nii silloin tiiän et on parempi nostaa kädet ylös
perääntyä
miks se joillakin meneekin nii syvälle
ihan kuin mun paha olo olis henkilökohtainen loukkaus sen toisen ammattitaitoa kohtaan
niille ihmisille on turha yrittää selittää
ei ne halua ymmärtää
ne haluaa tuloksia ja ratkaisun
syyllisen ongelmaan
ja kun tilanne on se ettei lääkkeet eikä järkipuhe tehoa
ne ei kestä epäonnistumista
joten ne syyttää mua.

Ne syyttää mua siitä etten oo yrittänyt tarpeeks
siitä etten oo uskonut parempaan
siitä miten kiittämätön oon
et elämä on lahja ja lässynlää
siinä ollaan törmäyskurssilla väistämättä.

Mut sellaset sodat sattuu eniten
niissä on kyse mun loppumattomasta ahdistuksesta ja painavista muistoista jotka ei anna mun nukkua
ja mä itken sitä ikiaikaista turvaa jota ei koskaan tule olemaan
ja se toinen
se jonka pitäis auttaa
siltä loppuu keinot joten se turvautuu siihen mihin me kaikki aina
kun ei haluta myöntää
ettei osata
se syyttää jotta ei paljastuisi.

Ja mitä tapahtuu kun syytetään ahdistuksesta ja epätoivosta sitä joka elää joka päivä läpi omaa helvettiään
mitä tapahtuu kun ne syyttäjät (hahah ammattilaiset) päätyvät yhdessä olemaan varmoja siitä että vika on vain siinä joka asiat tuntee ja elää?

Mitä tapahtuu
kun sillä ihmisellä ei ole ketään
joka jaksaisi sen tapaa elää
tai lähinnä yrittää olla elämättä
eikä ketään
joka tulisi ja puolustaisi sitä silloin
kun se ei jaksa nousta enää vastaan?

Tiiäksä miten rikki siinä menee
tiiäksä miten ne valtavat sirpaleet repii sisäelimiä ja sydäntä kappaleiksi
kun tajuaa
ettei ookaan enää ketään?

Et on ammattilaisia
kymmenen tai viistoista
jotka on sitä samaa mieltä
ota ittees niskasta kii nii sul on kaikki ihan hyvin
ja sä itket ja hyperventiloit etkä tiiä mitä helvettiä tarkoittaa ottaa itseään niskasta kii.

Ja sä et voi uskoa
miten aiemmin oot uskaltanut luottaa ammattilaisiin
ja et ne on halunneet auttaa sua
kun yhtäkkiä
ne kaikki on muurina sun edessä
eikä ne kuuntele
niitä ei vois vähempää kiinnostaa
sun paha olo tai pohjattomat pelot
kun sä et oo edennyt
sä et oo kuntoutunutkaan niiden laskelmien mukaan.

Susta ei saatukkaan merkintää tilaistoihin
sellasta puhdasta merkintää
onnistunut kuntoutus
kyllä te tiiätte.

Mut mitä sen jälkeen tapahtuu?
Kun kuukausia ammattilaisilla on ollut selvä mielipide susta ja siitä kuinka saamaton oot
kun masennuit uudestaan syksyn tullen
etkä jaksanutkaan enää edetä ja todistella etenemistäs niille
mitä sitten tapahtuu
kun uskaltaa sanoa et okei joo
tää riittää
antaa olla?

Sitä yritti uskotella itselleen että pärjää
ei mulla ollut muuta vaihtoehtoja
oli vaan pärjättävä
puolentoista vuoden kuntoutus
(mieti niitäkin hukattuja verorahoja)
ja mä vajoan yksiön ulko-ovea vasten talvitakissa
enkä jaksaiskaan enää nousta.

Elämän piti alkaa
mun piti pystyä
mun piti pärjätä
mut miten kävi?

Ensimmäisen kuukaudenhan mä ihan pärjäsinkin
leikittelin muiden tarjoamalla ajatuksella että ens kuussa kouluun
ja kävin kaupassa ja tein ruokaa.

Mä ihan pärjäsin
vähän viiltelin
ei mitään vakavaa.

Mut toinen kuukausi ja putoaminen karkasi käsistä
mä viilsin ja sit vähän syvempään
mä itkin ja itkin
mä itkin paljon mutta en läheskään yhtä paljon kuin sitä seuraavassa kuussa.

Viillot suurentui
mitä muutakaan kun on kämppä jonka ulko-ovi on lukossa ja ainoa avain sulla
ja kylpyhuone jonka laatoista voit helposti pestä veres pois
mikäli et päätä viiltää vielä vähän syvempään
ja sit joskus päivien jälkeen joku löytää sut sieltä verilammikostas
mä kaipasin vaan taukoa
mä halusin turvaa
mut muistin vaan niiden ammattilaisten sanat
sen syvimmän epätoivon
kun itkin apua
eikä ketään kiinnostanut.

Mut sit jotain muuttui
kun tuli uusia ammattilaisia
ja mä aloitin keskustelut tietäen et kaikki vihaa mua
ja et mun paha olo on mun omaa syytä
sit mua uskottiinkin
tai emmä tiiä uskottiinko
mut ainakaan ei enää syytetty
enhän mä mihinkään tai kehenkään voinut luottaa
mutta ero entiseen oli valtava.

Mut mun paha olo oli silloin hallitsematonta
se oli mussa jokaikinen sekunti
enkä mä uskaltanut öisin nukkua
vaikka en tiennyt mitä pelkäsin.

Viimeiset puolitoista kuukautta ennen muuttoa oli niin sekavaa ja pimeää
että on kai parempi ettei yritä edes muistella niitä viikkoja
en oo ikinä elämässäni itkenyt niin paljoa
ja vaikka mulla oli apua sitä enemmän mitä lähemmäs muutto tuli
mun oli silti ihan hirvittävän paha olla
ja mä pelkäsin jatkuvasti
itseeni ja menneitä
ja tulevaa
tätä paikkaa johon muutin
mä vaan itkin ja pelkäsin.

Mut oikeestaan kaikki on mennyt ihan hyvin
mä ymmärrän sen ettei tämäkään auta
ja veitsenterältäkin livetään vain kerran
ei täs paikassa oo sen suurempaa vikaa
eikä täällä taistella kuten viime syksynä ohjaajien kans taisteltiin
mun elämä ei periaatteessa ole enää yhden köyden varassa
mutta silti kuitenkin on.

En mä tuu täältäkään
näistä päivistä tai tästä kesästä elämäniloa löytämään
mä vaan seilaan ja seilaan arjen läpi
odotan vaikka en tiedä mitä odottaa.

En usko et mikään enää ikinä tulee korjaamaan sitä mitä viime syksynä ja talvena hajos
ehkei niin oo tarkoituskaan
ehkä mun elämäntarkoitus olikin oppia ymmärtämään arvottomuuteni ja tiedostamaan että tämä kaikki paha olo on mun omien virheideni syytä
sillä senhän ne halus kaikki vain viime syksynä kertoa
ja saada mut uskomaan.

Ja ne sai
ne onnistui kyllä
että terveisiä vaan
jokseenkin käsittämätöntä
mutta periaatteessa ihan ymmärrettävää
mä hyväksyisin tuollaisen menettelytavan melkein missä tahansa muussa asiassa
mutta en silloin kun kyse on mielenterveysongelmista.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229