1447.

Jos vois jäädä tänne
näissä hyllyissä on tuhansia tarinoita
tosia ja keksittyjä
jos jäis tähän
auringolta varjoon
hukuttais itsensä niihin maailmoihin
elämiin joita ei ulkopuolella koskaan kohtaa.

Ei ois pahaa
ja pelkokin olis jonkun toisen
joku toinen on elänyt pelkonsa läpi jo ennen kuin on kirjoittanut ne
että me voitais vaan ajelehtii ajatusvirran mukana
olla täällä ei ketään ei mistään
jotta me päästäis hetkeksi hirviöitämme piiloon
aakkosjärjestyksessä lepäävien kirjahyllyjen väliin.

Tiiätkö
mäkin kirjoittaisin jos osaisin
kirjoittaisin jotain siitä kivusta
jolle ei ole sanoja
jos osaisin
mä kätkisin pelkoni keksittyyn tarinaan
kulkisin hetken matkaa näppäinten kautta jonnekin kauas elämästäni.

Kirjoittaisin kaikesta siitä jota täällä en koskaan kohtaa
kirjoittaisin siitä minkä kerran jo kohtasin
kirjoittaisin vain
niin kauan että lakkaisin olemasta
elämästä
itkemästä
jos osaisin tekisin niin.

Mutta elämä huutaa mun nimeä
ja suoritasuoritasuorita
ja huone ahdistaa
tietokone tyhjän sivunsa kanssa ahdistaa
huono kirjoitustaito ahdistaa
mennyt ahdistaa
ja tuleva varsinkin
enkä osaa keskittyä
en osaa enää kirjoittaa.

Silloin lapsena
mulla oli kaikki mahdollisuudet siihen elämään
mä osasin
mä kirjoitin kymmenvuotiaana tarinoita
joita nyt luen ihmetellen.

Mä elin ne ikävuodet
kymmenestä kolmeentoista
varmana siitä etten osaa mitään
enkä kelpaa mihinkään
eikä musta myöskään tule mitään.

Mä elin
mutta pysyin kiinni elämässä
kyvyssä tuntea iloa
luottaa tulevaan
niiden tarinoiden avulla.

Sain kehuja niistä
mutta en silloin ymmärtänyt
että osasin sen
vihasin itseäni
en liikaa
vihasin kuitenkin
vertasin itseäni muihin
niihin joilla oli harrastuksia
niihin jotka pärjäsivät koulussa
niihin jotka osasivat olla ystäviä.

Enkä ymmärtänyt että mullakin oli harrastus
mäkin olin hyvä jossain
en vain missään
mitä muut olisivat nähneet
ne näkivät
jotka eivät tienneet nimeäni
ne kehuivat joille en kertonut muuta
kuin keksityt tarinat koirista ja niiden pennuista ja harrastusmatkoista
niin ja kerroinhan mä heille sitten
että sain koiranpennun
sen oikean viimein vuosien odotuksen jälkeen
sen kerroin
ennen kuin katosin sieltä
muutkin katosivat
olivat ensin tauolla
palasivat kertomaan
että hekin olivat saaneet oikean koiran
ettei enää riittäisi aikaa näille keksityille.

Ensin oli hirvittävän surullista luopua siitä kaikesta
kokonaisesta sanoilla rakennetusta maailmasta
mutta sitten koiraelämä veti mukaansa
ja ystävystyin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti.

Kirjoittamisessanikin tapahtui silloin jotain
muistan aina
enkä ymmärrä vieläkään
me saatiin kirjoittaa yläasteen alussa yksi ainoa keksitty tarina
siitä seuraavat kolme vuotta keskityttiin asiatekstin
kirjoittamiseen
enkähän minä sitä osannut
tai siitä pitänyt
olin rakastanut ala-asteella aineiden kirjoittamista
sitä että annettiin valmiiksi lista otsikoita
joista valita
sitä että joku luki tekstin ja antoi siitä palautetta
miten tehdä tarinasta parempi.

Sitten se vietiin
joku mua järkevämpi olis varmaan jatkanut tarinoiden kirjoittamista vapaa-ajalla
mä en kai osannut
tai edes tajunnut
mä keskityin vaan siihen ajatukseen että aikuisten pitää kirjoittaa asiatekstejä
ja turhauduin teksteistä saatuihin numeroihin
turhauduin siihen kielioppivirheisiin etsimiseen
enhän mä osannutkaan enää kirjoittaa.

Miks ne vei sen meiltä
keneltä se ois ollut pois
muutama tarina asiatekstien joukossa
edes sana luovasta kirjoittamisesta yläasteen aikana?

En mä muista enää miten asiatekstejä kirjoitetaan
miks muistaisin kun en oppinut niitä silloinkaan oikein kirjoittamaan
mut mä osaan nyt yhdistää
yli kolme vuotta ilman yhtään tarinaa
sulki jonkun oven
mun sisältä ja mun edestä.

Sinä ainoana keväänä
jona olin lukiossa
sain ensimmäistä kertaa luovan kirjoittamisen termin eteeni
joo
en tietenkään ollut koko yläasteen aikana edes etsinyt mitään siihen liittyvää
koska olin varma vain siitä etten osaa kirjoittaa
ja tarinoiden kirjoittaminen täytyy jättää niille
jotka sen osaa
ettei musta koskaan voi tulla kirjailijaa
koska se on ammatti
jota ei voi saavuttaa jos on kuten minä.

Sitä en tiedä mistä se valtava itseviha alkoi silloin muodostua
tai ehkä se on ollut mussa läpi mun elämän.

Mut just se vie multa mun taidon
se tulee aina kun mä avaan tyhjän tiedoston
ja ajattelen että nyt kirjoitan
mulla on aivan selvä suunnitelma
niistä ihmisistä
siitä tarinasta
niiden keksittyjen ihmisten välisistä suhteista
tapahtumista
kaikki on aivan selvänä mun mielessä
mut sit se olo tulee.

Saan ehkä yhden sivun tekstiä aikaan
jos uppoan kirjoittamiseen en ehdi miettiä
kuinka surkea oon
silloin se teksti on hyvää kun luen sitä myöhemmin
se on ajatusvirtaa
se on mun sisintä sanoina
enkä mä sitä vihaa.

Mut en osaa kirjoittaa kokonaista tarinaa
en ehjää ja valmista
ne kaikki ajatukset on mun mielessä
mut joku alkaa tässä kohtaa huutamaan siellä mielessä myös
et kirjoitan ihan vitun surkeeta ja naurettavaa tekstiä
hävettävää.

Ja usko mua
mä oon yrittänyt kaiken
mä oon yrittänyt selittää itelleni
ettei mikään teksti oo valmista siinä vaiheessa kun sen ensimmäisen kerran kirjoittaa
mut ei se auta
en halua kirjoittaa huonoa tekstiä
jolloin kirjoittaminen jää kokonaan
vaikka se vois olla tie johonkin
tie parempaan oloon tai mistä mä tiiän.

Mä oon joutunut jo kauan kauan sit hukkaan kirjoittamiselta
tänne kirjoitan
näitä tekstejä
mut mitä hyötyä tästä on?

Joo
ehkä ajatukset on selvempiä
kun ne on järjestänyt sanoiksi
mut tottahan se on ettei tää vie mihinkään
ei tää kehitä
eikä tää lopulta ees auta
kaikki vaan vihaa mua
näitä tekstejä luetaan
tai mistä mä tiiän luetaanko enää
mut jos luetaan
näitä luetaan turhautuneina mun loppumattomaan valitukseen.

Ja mä en saa suuntaa kääntymään
ja jatkan vaan itteni ja elämäni vihaamista
ja näiden täysin turhien tekstien kirjoittamista.

Kun mä voisin tämänkin tekstin sijaan
kirjoittaa tarinaa
ajatella selvänä päämääränä
saada jonkun joskus niistä kansien väliin
tänne hyllyyn nukkumaan
toisten joukkoon
mieti
niin mäkin voisin tehdä
jos osaisin.

Mutta kun vittu
en vain osaa
en saa päätäni hallintaan
ahdistustani pois mielestäni
ja tää helvetti vie multa kaiken.

Tää vie mun elämän
tää vie mun tulevan
ja tää vie mun sanat.

Tää saa mut kiertämään vuodesta toiseen samaa muuttumatonta kehää
josta toiset yrittää mua tsempatakseen etsiä edistysaskeleita
mä ite nään ettei niitä oo
mä ite luen ne tekstit omakannasta
jossa sama kehä pyörii ympyrää
ja mä oon vanginnut itteni siihen kulkemaan.

Enkä enää tiiä mistä tää alkoi ja oon alkanut uskoa ettei tähän oo loppua
tätä tää on
kunnes keho ei enää jaksa
tai mun mieli ei jaksa ja suuttuu itelleen viimesen kerran.

Siihen saakka tää on tätä
tieto siitä
et mäkin olisin voinut olla jotain
jos oisin hallinnut itseni
ajatukseni
mieleni.

Jos oisin saanut pimeän kehän ees hetkeks tauolle
ja kirjoittanut jotain oikeaa
ehkä tarrautunut sen myötä kii sanoihin
löytänyt tyylini ja tapani
ja elänyt sellaista elämää
ainakin vähän parempaa kuin tämä nykyinen.

Ei sun tarvi mua elämään opettaa
ja mä ymmärrän ettei sitä kirjoista luetakaan
mut opeta mut kirjoittamaan
elämä tulee sit jos sen on tarkoitus tulla
siihen saakka sanat ja tarinat voi pitää mut hengissä
mun mielen rauhassa
ja itsetuhon aisoissa
oo nii kiltti ja kerro miten mä saan sen huutavan mörön hiljenemään edes hetkeks
jotta voisin kirjoittaa ehjän tarinan
alusta loppuun?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229