1421.

Onneks mä sain sen kaiken silloin
kun vielä kykenin tuntemaan.

Nyt asiat vois olla hyvinkin
mut mun sisältä on kuollut jotain tärkeää täällä jaksamisen kannalta
kyky tuntea asioita.

Mä mukatunnen
jotta osaisin puhua toisille normaaleista asioista
normaalien tavalla
mut oikeesti paha on vienyt kaiken
jutut jotka ennen on tuntuneet
asiat joista ennen oon saanut voimaa
on samantekeviä nykyisin.

Kaikki on arvotonta mulle
kun mä en osaa tuntee mitää.

Enkä jaksa enää etsiä
toistaa ja toistaa asioita
joiden kuuluis tuntua
kun se tie on pettymystä täynnä
en vain tunne mitään kuten ennen tunsin.

En välitä
en osaa arvostaa
en muista
en tunne.

Vaikka mä tekisin tänään kaikki samat asiat
kuin vuosi sitten tänä päivänä
ja saisin enemmän hyviä asioita päivääni
kuin useisiin vuosiin
en osaa tuntea.

Mä vaan tiiän
miten mun kuuluis tuntea
osata olla iloinen
ja muistaa olla kiitollinen
mut mä en tunne enkä muista.

Mä en jaksa enää
kaikki on samaa harmaata
välittävät sanat ja halaukset
kaikki on tässä pimeässä turhaa
eikä mikään saa mua heräämään.

Se sattuu nii paljon
mihin tää päättyy
jos tämäkin tie on vasta alussa
ja pahempaa on luvassa?

Mä en kestä
mihin kyky tuntea katos
miks sekin katos
eikö ois riittänyt
et mä luovuin jo kerran asioista
jotka sain
miksei mikään ikinä riitä?

Miks aina on pimeämpää
ja mä yksin pimeän keskellä
vaikka ympärillä olis ihmisiä kuinka?

Mä oon nii väsyny suorittaan tätä kaikkee
saamatta mistään tunnetta
saamatta mistään hyvää fiilistä
mä tiiän et mun on käveltävä noita teitä
kolme lenkkiä viikossa
vähintään
mä tiiän et mun täytyy
mut se vaan väsyttää ja ahdistaa
kun joka kerralla tajuaa
et tää oli ennen niitä kaikista tärkeimpiä asioita
tiet joita saa kävellä loputtomiin
sekin enää vaan pakko joka täytyy suorittaa
kuten kaikki muukin täällä.

Et päivät on taas vaan listoja suoritettavista asioista
muista tää ja muista toi
enkä ees tee mitää järkevää elämälläni
jaksan just ja just suorittaa keittiövuoron ja nuo lenkit viikossa
ja tuntuu et väsyn niistäkin liikaa.

Emmä haluis et tää on tällästä
mä haluisin osata elää tässä hetkessä
tuntee olevani turvassa
kuten silloinkin olin
mut mikään ei vaan enää oo niin ku silloin.

On vaan paljon pelkoo
samoja mitä silloin
mut todellisempia
kun kävin nää jo läpi
itkin lähdöt ja hyvästit
näin painajaiset ja rikoin muistot
jokaisen yksitellen
mä kävin kaiken tämän jo läpi
enkä unohda sitä kipua koskaan
en niitä itkuja
syvimpiä turvattomuuden hetkiä.

Siks kai mikään ei voi enää tuntuakaan miltään
kun en uskalla enää antaa itestäni mitään
en uskalla enää luottaa
mä tiiän ne valheelliset sanat ja pelkään totuuksia
ja lähtöjä
ja niitä jäähyväisiä
mä pelkään liikaa
kun oon käynyt ne läpi liian monta kertaa.

Mut en tajuu
et miks ees kävely ei vois tuntuu siltä
miltä se joskus tuntui
eihän siitä kauaa oo
kun m�� kävelin vaan enkä ois tahtonut lopettaa ollenkaan
eihän siitä nii kauaa voi olla?

Millon mun sisin kuoli näin
oliks ne kolme kuukautta yksin se viimeinen niitti
alkoks tää kaikki jo viime syksynä
kun yritin huutaa apua
mut mua vaan halveksuttiin ja mun pyynnöille naurettiin?

Vai onks tää vaan väistämättömästi edessä
kun elämä on vuodesta toiseen samaa pimeää?

Ehkä se on nii
ettei tätä ois voinu millään estää
tai ainoo joka tän ois voinut estää
olisin ollu mä
jos oisin osannu aatella asiat oikein
ottanut itteeni niskasta kii
silloin kun ne loputtomana kuorona sitä toisti
ehkä se on nii
ehkä jos oisin toiminu oikein
mä vielä tuntisin asioita.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229