142.

Tiedätkö sä maailman painosta kun ymmärtää ettei pelko oo luovuttamassa päinvastoin mitä enemmän päiviä kuluu sitä suurempi on vastuu mun harteilla.
Voisin huutaa kuinka en tahdo tätä tätä elämää olla tämä pelko mutta se ei auta mitään vastuu on nyt mun vain mun.
Ja voisin aina vain repiä kädet rikki vanhassa päiväkirjoissa tekstejä rikotuista ranteista mä tahtoisin niin viiltää viiltää oikeita haavoja en mä oo unohtanut käsien värinää viiltojen jälkeen aina oli yhtä outoa huuhtoa verta pois outoa nähdä ymmärtää että kaikki se veri ne viillot oli omista käsistä.
Ja harsota ne haavat ettei veri sotkisi hihoja hiipiä hiljaisessa talossa koiran seuratessa omassa maailmassaan ja toivoa vain ettei veri sotkisi lattioita vaikka kyllähän kaikki tiesi mitä mä siellä yöllä hiivin oli se silti se mun oma salaisuus oma vastuu ja ne pelot ne oli vain mun ei muiden meidän elämä on täysin normaalia ja hyvää ehdottomasti älä väitä muuta ja ei, teidän lapsuus se oli myös täysin normaali älä väitä muuta mutta oikeastaan on parempi ettei muistella sitä katsos tässä hetkessähän sitä on elettävä.
Aina ne samat lauseet enää toinen ei uskalla hyökätä vittuilee sen vähän mitä uskaltaa ja mä tiedän sen kuinka onnellinen se on sen vastuu musta on vihdoin ohi nyt kukaan ei tuu enää ikinä vaatimaan siltä mitään mun takia tästä hetkestä se on puhunut vuosia mä muistan ne halveksivat lauseet niistä tutuista jotka olivat jääneet kotiin asumaan vielä senkin jälkeen kun ne oli täysikäisiä mä muistan aina kuinka silloin ymmärsin että oon hyvä vain jos pärjään yksin.
On aika outoa että mun äidin suurin painajainen oli se etten mä ikinä itsenäistyis vaikka pärjäsin loistavasti yksin jo monta vuotta sitten.
Pärjäsin yksin kaiken muun kanssa paitsi sen syvällä vaanivan pelon joka juurtui muhun jo kai ennen ensimmäisiä muistoja viimeistään niinä surullisen epätoivoisina öinä kun en nukahtanut millään mutta äiti ei jaksanut mua rauhoittaa ja se puhui niistä se puhui aina sukulaisille että kun sen täytyy saada nukkua mutta mä valvotan sitä mä en anna sen nukkua oliko äidin keino halveksia mua toisten kuullen tietysti niin vähän ettei ne muut ymmärtäneet siinä olevan mitään outoa oliko se äidin ainoa ratkaisu hallita mun pelkoa yrittää saada mut muuttumaan?
Se sama pelko joka mussa syntyi niinä vuosina joista en muista enää mitään yksittäisiä lauseita sieltä täältä se pelko tappaa mua tässä hetkessä ja musta on niin helvetin väärin etten mä voi syyttää siitä ketään että oikeastaan ainoa ongelma tässä on se että mä suhtauduin väärin mä pelkäsin asioita joita ne toiset ei ja et se pelko ei koskaan voi kadota musta kun se on ollut mukana niin monta vuotta tänään mä sen ymmärsin mikään ei vie sitä pois ei oo sellaista voimaa jonka sen tuhois pelko vaan on ja pysyy sen sävyt tummenee se rikkoo mua hetki hetkeltä pahemmin se saa mut ahdistumaan mitättömän pienistä asioista vain olemalla taustalla vaanimassa kertomassa vain että täällä mä oon ja hallitsen sua ja sun mieltäs.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229