1414.

Aurinko laskee
mun ilta on kastevirsiä ja kyyneleitä
ymmärrystä pelon päättymättömyydestä.

Tää kaikki on mun omaa syytä
lapsuudesta ois kuulunut selvitä normaaliksi aikuiseksi
kuten muutkin selvis
eikä antaa peloilleen valtaa kuten mä annoin
pelkoja vastaan pitäis aikuisena osata taistella
sisäisen äänen pitäis osata todeta ne turhiks ja naurettaviks.

Mut mä en oo koskaan osannut
ja pelkään etten koskaan tuu osaamaankaan
et tää on tätä samaa pelkoo viimeiseen hengenvetoon saakka.

Ettei mulle koskaan tuu sellasta kotia
joka muilla on
sellasta jossa tuntis olevansa turvassa
koska mä en yksinkertaisesti osaa järkeillä ajatuksiani niin et oisin yksin turvassa
vaikka tietäisin ettei oo mitään todellista hätää.

Niin ku pelko ois ohjelmoitu muhun
eikä sitä vois millään poistaa.

Nää hetket turvallisissa paikoissa on koko tarinan mitalla vain ihan pieniä hetkiä
aivan liian lyhyitä
jos multa kysytään.

Mut niinhän se on tarkoitus
saan olla täällä vain koska suostun siihen et tavoitteena on itsenäinen elämä.

Se pelkoa ja turvattomuutta täynnä oleva yksiö
elämä vailla suuntaa ja tarkoitusta
sen pitää olla tavoitteena papereissa
sitä kohti pitää joka päivä esittää pyrkivänsä
pestä pyykkiä ja imuroida
niin se vaan menee
ne on ne säännöt joiden varjossa täällä eletään.

Enkä mä jaksa lähteä sun kaa enää sanalliseen taisteluun siitä
mikä on mun omaa päätöstä lopputuloksesta ja mikä sattumaa tai jotain muuta.

En osaa hallita pelkoani
mulla on keinoja huijata itteeni
mut ne ei oo mikään ratkaisu
ne toimii jossain hetkissä hetken
mut ne ei poista pelkoa mun sisältä.

Tiiän olevani kaikkien silmissä epävakaa huomionhakija
ja tunnen miten mua vihataan mun tekojeni vuoksi.

Ja ymmärrän senkin et en koskaan tuu saamaan niitä kaikkia anteeks.

Ja tiiän kuinka pitäis olla kiitollinen elämästä ja tästä hetkestä
ja aivan kaikesta mahdollisesta
mut mä pelkään vaan tulevii päiviä ja kuukausia
milloin mulle raivotaan taas
ja milloin joudun lähtemään.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229