1399.

En selvii yksin tarviin lääkettä.
Miten meidän käy jos jää pettää?
- Nikke Ankara


Mun sisällä musta veri jatkaa kulkuaan
sydän sitä kierrättää
vielä kerran koko kehon läpi
myrkkyä
vieras ääni vierellä
vieras minuus lähellä
kuka oot jos et oo koskaan ollut kukaan?

Tai olinhan mä
olin lapsi ja sit nuori
peruskoulu läpi
hiljaiseksi jäänyt sivustaseuraaja
ei ongelmaa
kunnes olikin
syitä tähän ei löydy koskaan
sit siinä lukikin et viillellyt taas
putosin pimeään huutamatta
mun huuto oli ne hakaneulalla raavitut naarmut
ensimmäiset puoli vuotta
syö d-vitamiinit
joojoo
mielialapäiväkirjaa vaikka oli täysin selvää ettei sitä ihmistä kiinnostanut yhtään
miten mulla menee.

Ja mullahan meni hyvin
niinhän kaikki vakuutti
nukuin vain väärin ja olinhan murrosikäinen
kaikkihan siinä iässä oireilee
en vain ymmärrä
miksei voida puuttua vähempään
miksi mun täytyi todistella oloani ja tunteitani silloin kenellekään?

Miksei mua uskottu ilman
sieltä se jäi
se ajatus että mulla ei oo paha olo ellen viillä
ellen viillä syvempään
mua ei oo ellen viillä
kukaan ei kuule ellen viillä
kukaan ei nää jos en viillä
kukaan ei usko mua jos en viillä
ja siinä se kehä sit olikin jo
viilläviilläviillä hakkas mun mielessä päivästä toiseen ja siihen viereen tuli kuolemarakas
jatkuva ajatuskehä itsemurhasta
miten, missä, milloin.

Mut toisaalta
olisko se mitään muuttanut vaikka mua oltais kuunneltu jo silloin aiemmin
olisinhan mä kuitenkin pudonnut
kuten oon näinä vuosina pudonnut
syvempään
syvemmälle pimeään.

Pitkään avunsaantiin ja ammattilaisten ymmärrykseen vaikutti äidin esitys ja selitykset siitä miten kaikki oli ihan hyvin
ja se kaikki vika mussa.

Ei sais muistella menneitä
pitäis päästää irti kaikesta
mut mä en osaa
joka päivä samat kuvat kelautuu mun päässä
muistot kiskoo mua takas sinne mistä lähdin
ja turvaan
ja sit kaikki on aivan sekaisin
raskas musta seinä kaatuu mun päälle ja pistää asiat väärinpäin enkä osaa enää selittää tai puhua mitään vaan tunnen miten vajoan.

Ja tiiän et ainoo mikä auttaa on viiltely
meijän rikkonaisten eksyneiden paras turva
ainoa joka ei koskaan hylkää
menee viikkoja
joskus kuukausiakin ilman terää
niin täytyy välillä olla
mut nyt kun ollaan vaan täysi-ikäisiä
itse itsestämme vastuussa
ei ketään enää oikeasti kiinnosta
ei hetkeä kauempaa
enhän mä henkeäni niillä koskaan saa
kai
tai sit saan
mut loppupeleissä tiiän totuuden
kukaan ei voi enää estää mua
jos mä haluan viiltää
mä viillän
ja haluanhan mä
aina uudestaan ja aina vaan.

Se on tavallaan hirvittävän surullista ja pelottavaa
vain mun oma viallinen mieli vastaan arpinen keho
kestämättömät tunnekehät ja sisäinen yksinäisyys paikasta riippumatta
ainoo totuus aina kaikesta huolimatta on
viiltely on ja pysyy.

Ja vain tähän ajatukseen takertumalla pystyn toteamaan uudestaan:
turva on ohi ikuisesti
enää ikinä ei tuu uutta turvaa.

Sillä se on pahinta mitä tiiän.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229