1396.

Joka paikassa onnellisia ihmisiä selviytymistarinoineen
viime keväänä minäkin olin yksi heistä
muka jo voiton puolella
vitut mistään
tänä keväänä oon kaukana siitä elämästä
jota selvinneet rakastaa ja tahtoo elää.

Miks ees uskoin siihen harhaan
jos oisin jäänyt tähän pimeään
en ois menettänyt toivoani näin kokonaan
kun en ois epäonnistunut siinäkin.

Oon vaan katkera ja vihainen
itsesääliin uponnut ja turha
enkä jaksa välittää helvettiäkään siitä
miten tämäkin teksti saa sut mua vihaamaan.

Mä tiiän et mulla on ollut tasan samat mahdollisuudet kuin muilla
osin paljon paremmatkin
ja silti mietin joka ikinen ilta et miks tässä kävi näin
miks annoin elämäni valua hukkaan
miks en taistele pahaa vastaan?

Ja sit tajuun taas jo uudestaan
se oon minä virheineni
ei mulla oo arvoo tässä maailmassa eikä oikeutta elää
koska teen kaiken väärin.

Tiedän myös kuinka mulla ei oo oikeutta jatkaa täällä tällä tiellä
tiiän et tää ei oo mikään vaihtoehto
tiiän et jos elän ja hengitän
mun on opiskeltava ammatti ja etsittävä töitä
tehtäväni elämälläni jotain järkevää
tiiän kyllä.

Piirtelen kynsillä vanhojen arpien päälle kuvitelmaa verisotkusta lattialla ja vaatteilla
nukahdan päivällä viltin alle ajatuksessa
jossa veri pulppuaa syvistä haavoista pois minusta
ja sydän väsyy ja mä
ja pääsenkin pois.

Maalailen kuvaa mieleeni
ympärillä ihmiset näkee vain mun hymyn ja naurun
yhtäkkiä mulla ei olekaan tarvetta saada niitä vakuutettua siitä mikä todellisuus on
piirrän kynsillä ihoon jäljen joka katoaa lähes samantien
mut se saa mut tietoiseksi mahdollisuudestani
se saa mut hymyilemään
väärin perustein kai
mut mitä väliä
eihän kukaan tiiä totuutta
ja jos tärkeintä onkin kulissien ylläpitäminen.

Mahdollisuus onkin parasta mitä tiiän ja mä voin vaan tehdä niin ja
millään ei ole merkitystä ja se mitä sitten tapahtuu onkin samantekevää ja mä hymyilen vain.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229