1372.

Ei mun pahassa olossa oo koskaan ollut kyse traumoista
ihmiset on selvinneet paljon, paljon pahemmistakin asioista
kuin jota mun menneisyys mukanaan kantaa
kyse on aina ollut mun sisällä olevasta virheestä
siitä miten jok’ikinen mun kehossa oleva solu on täynnä sitä virhettä.

Mä oon aina ollut vääränlainen täällä
kotona ja koulussa
porukoissa ja yksin ollessa
mä en kuulu tähän maailmaan
en maahan enkä maailmankaikkeuteen
en oo ikinä kuulunut.

Hyvät ihmiset ovat antaneet mulle kymmeniä
varmaan satojakin
tilaisuuksia muuttua
ohjanneet ja opastaneet oikeaan suuntaan
mut se mikä mun sisällä on väärin
on liikaa aina.

Ja kun se ei oo vaan yksi osa musta
vaan mä oon ollut aina kokonaan väärä
enkä osaa enkä pysty enkä jaksa enää yrittää muuttua.

Ei musta tuu hyvää ihmistä
tekee kuka mitä tahansa
masennuksesta voi parantua
mut mä oisin silloinkin mä
enkä mä saa elää täällä tälläisena.

Vaikka en mä ees tiiä kuka oisin ilman masennusta
en osaa ees kuvitella mua ilman tätä pimeää ja itkua.

Musta ei ikinä tuu sellaista kuin muista
enkä mä enää jaksa ees yrittää
mulla ei oo motivaatiota nousta täältä pimeästä
näin on ihan hyvä
niin kauan kuin edes on jäljellä mitään.

Muhun ei kannata enää hukata resursseja
mun ittenikin on päästettävä irti siitä ajatuksesta että pääsisin turvaan peloiltani.

Mä sain sen ajan jo
mä sain turvan silloin
mutta en muuttunut siitäkään
oppinut kai mitään
siks kaikki on ihan turhaa
mun elämä
mennyt ja tuleva.

Mä haluun päästää irti
mä haluun päästä tästä itsevihasta pois
mä en jaksa enää yhtään yötä enkä päivää
olla mä
sisäistää mitä kaikkea kamalaa oon
ja kuinka monta tuhatta virhettä oon elämäni aikana tehnyt
ja miten oon loukannut ja ollut ilkeä ja itsekäs ja..

Mä oon nii helvetin väsyny tähän kaikkeen
eikö kuus vuotta voi olla nyt riittävä aika tätä totuutta
eikö nyt viimein ois käynyt jo kaikille selväks
ettei mulla oo arvoa tässä maailmassa
eikä mua kannata enää auttaa
et oon turha ja roska ja ymmärrän sen itsekin?

Eikö oikeesti kuus vuotta apua riitä osoittamaan
ettei vika oo avun määrässä tai laadussa vaan mussa itessäni?

Mua ahdistaa kun en löydä sanoja kuvaamaan sitä miten paljon itteeni vihaan ja miten virheelliseks itteni tunnen ja kuinka en kestä enää hetkeäkään tiedostaa olevani minä.

Ja silti
silti en tapa itseäni
miksen vaan
voi jo lopettaa tätä kaikkea?

Miks mä jatkan enää elämää
kun tiiän ettei mitään toivoa oo koskaan ollutkaan
vaikka niin on haluttu tää aika leikkiä?

Kaikki on ollut ohi alusta alkaen
kaikki tuleva on turhaa
millään ei oo merkitystä
tää virhe ei lähde musta pois
ei niin kokonaan pysty muuttumaan
mä en jaksa enää taistella
enkä esittää et jaksaisin uskoo tuleviin huomisiin
mä haluun vaan lakata olemasta
kadota tästä maailmasta
mä en jaksa enää olla mä.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229