1339.

Sit ymmärrän
vaik olis joku tuetumpi asumismuoto
en mä haluais tätä elää siltikään.

En jaksa elää tulevia viikkoja pelossa
et ne kaikki sanoo taas vaan et ihan hyvinhän mä pärjään
jos päätän pärjätä
en jaksa elää pelossa uskotaanko mua vai ei.

Ja jos sit jossain vaiheessa käviskin niin
et mua uskottais
ja saisin nykyistä enemmän apua
mä joutuisin pelkäämään uskooko ja ymmärtääkö ne uudet auttajat mua.

Sillä kun mä katon näitä vuosii taaksepäin
en löydä montaakaan onnistumisen hetkeä
sen sijaan kymmeniä vai satoja
vajoamisia.

Jos ottaisin ne lääkkeet
saisin kai jotain apua
mut sen lisänä kymmeniä syytöksiä
miks en tapa itteeni vaan yritän vaan
sillä tiiän jo et yliannostus ei mun kohdalla veis kuolemaan saakka
ainakaan noilla lääkkeillä
vaikka niitä paljon onkin
säikähdän aina liian aikaisin huutavaa mieltä ja pyydän apua
siks on ihan hyvä haudata toive siit�� mahdollisuudesta.

Ja tarttuu tätä toista kädestä
pimeästä vedestä ei kukaan tuu pelastamaan
kukaan ei nää
ja se on niin kylmää
et tappaakin kai aika nopeasti.

Mä voisin lähtee nyt
vesi elää mun edessä enkä jaksa enää pimeää asuntoa
tai tätä pelkoa.

En jaksa pelätä itseäni
sitten virheitä
toisia ihmisiä
yksinäisyyttä.

Oon taas lähellä rajaa
kuinka monta kertaa tällä täytyy seistä
ennen kuin kohtaa viimeisen?

Kuinka monta pimeää iltaa mun täytyy kävellä täältä pois
ennen kuin uskallan jäädä?

Ennen kuin suostun uskomaan
on turha jatkaa
turha toivoa muuta
kuinka kauan vielä?

Jos voimia kysytään
niin ei edes tänään enää
mut jos rohkeutta
niin aivan liian pitkään.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229