1317.

Yhä liian useina öinä nukahdan hauraaseen toiveeseen jossa sinä nostat viltin harteilleni, silität selkää nukahdan niihin painajaisiin jossa lapset räjähtävät kadulla kulkiessaan ja joissa minun jalkoihini sattuu.
Ja herään aamuyöllä herään joka tunnille kerran haavoihin sattuu vähän liikaa yritän vakuutella itselleni että ne paranee kuitenkin vaikka joka päivä jona niihin sattuu mä epäilen enemmän varmuuttani.
Vanhimmat on kai kolmen viikon takaa yhä auki ei oo hätää kyllähän ne paranee eikö niin?
Itken yhä herkemmin ja enemmän kuukausi takaperin herkistyin vain satunnaisesti videoista ja tarinoista joissa kerrottiin ihmisten hyvyydestä nyt itken aamulla ahdistusta iltapäivällä pelkoa myöhemmin iltapäivällä lisää pelkoa ja säikähdystä hetkeä myöhemmin väsymystä ja toivottomuutta iltaisin turvattomuutta ja turhautumista lopulta alkuyöstä en enkö tiedä itsekään mitä tai kuinka monetta kertaa samalle päivälle.
Ei se mistään kerro ei vaikka se lisääntyy viikko viikolta ehkä on menossa vaihe kun käsittelen enemmän menneitä ja siksi on pahempi olo ehkä tätä seuraa taas edellistä helpompi jakso.
Tai siitäkin toiveesta rakennan siltaa joka ei sortuisi että ehkä tämä vielä että ehkei tämä ole merkki että ehkä kaikki taas parantuu.
Haavatkin joskus ajallaan täytyyhän niiden tottakai ne joskus arpeutuu mutta en oo varma riittääkö mun taidot tähän saako näitä ikinä laastarinpalasilla temppuilemalla hoidettua mä voin vaan toivoo et tää onnistuu.
Mut väsyttää kun niitä on joka puolella pohje, reidet, ranne suihkussa käydessä kipu saa haukkomaan henkeä älä tuu sanoon että oma syy mä tiedän sen kyllä aivan varmasti ja muistankin aina.
Joulu meillä onneksi ei tarvitse tehdä yhtään enempää viettää paremmin yrittää hymyillä leikkiä perhettä onneksi saan olla näin ja selvitä pahasta olosta joutumatta salaamaan sitä keneltäkäänonneksi on näin.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229