131.

Ja sitten
se hyökkää repien ei munkaan elämä oo ruusuilla tanssimista ollu kun sut oon lapsekseni saanut ei se ei ymmärrä ei koskaan se ei ymmärrä tätä pimeää se ei ymmärrä etten mä nää enää eteeni se ei ymmärrä ettei oo enää mitään.
Shhh musta jää taakse kato nää kyyneleet tekee jotain hassua paha menee niin yli ettei oo paha ollenkaan vaan sellanen tunne harteilla ja se että melkein ei pysty hengittämään musta muuttuu valoksi shhh ei mitään hätää ei enää.
Mut ei pelko hellitä se on vaan noi hetket joina kaikki tää unohtuu muutamassa sekunnissa kaikki on taas näin ja se pimeä vainoo mua unissa ja valveilla eikä se ikinä lopu.
Mut jos jotain hyvää niin se et kun ahdistus hallitsee kaikkea niin ei jaksa ajatella sen suurempia juttuja kuin et miten selviää iltaan ja illasta aamuun kaikki muu on muuttunut jotenkin turhaksi mä oon turtunut tähän jo et jos tää jää tälläiseks on aina vaan tätä itkua ja selviytymistä niin mä en kaipaa paljoakaan niitä juttuja jotka ennen oli mulle tärkeämpiä kuin mikään ja jotenkin elämä on yksinkertaista kun on vaan helppoja tehtäviä ja niitä vaikeampia ja sitten kun on selvinnyt kaikesta voi vaan käpertyä sängylle itkemään.
Mutta äänet säikähdän jokaista kolahdusta äkkinäistä sanaa kaikki äänet sattuu mä tahtoisin vain et ois ihan hiljaista musiikki käy jos se on rauhallista mutta mikään muu ei kun aamulla pudotan hiusharjan lattialle mun tekis mieli purra hakata repiä kädet jalat hiukset mä aiheutin ton ite vaik täällä oli ihan hiljaista.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229