1297.

Ne haamut hyppii menneisyydestä ne tanssii läpi loputtomien juhliensa noiden katuvalojen alla mun kyyneleet muistaa sut vielä keho on unohtanut mieli ei pysty päästämään irti mutta keho se arviksi viilletty se on päässyt yli pahimmasta.
Tai niin mä annan itseni uskoa et nää vuosiksi valuneet kuukaudet hitaasti ja epävarmana elossasäilytyt viikot ovat tehneet sen mitä niiden täytyikin niiden avulla mä oon kasvanut yli pahimmasta.
Ikävä on mussa aina jos ei muuten niin se lukee mun ranteessa ja pohkeessa joskus pimeimpinä hetkinä oon varmistanut viiltäen jonkun vielä muistavan.
Mä valvon koska en uskalla antaa itseni nukahtaa unet ne eivät ole olleet viimeaikoina painajaisia ehkä mutta en silti kestäisi nähdä niitä.
Painajaisjaksot ovat saaneet mut pelkäämään nukahtamista mutta ehkä tämäkin ajallaan helpottaa ehkä käy kuten ikävälle ehkä aika parantaa tämänkin minusta kuten vuotavat haavat arviksi ehkä.
Elämä voisi olla muutakin ja onkin jo mutta paljon tietä on edessä kukaan ei välitä vaikka viiltäisin ikävän kirjaimin satoja kertoja kehooni mutta kuka välittää minusta silloinkaan kun en sitä tee?
Tämä sama kehä toistuu ja toistuu en pysty päästämään irti koska itsekkyys on vallitseva tila ja aina viimeinen ajatus on että onko minua edes olemassa jos kukaan ei nää.
Pelkään lähtöjä ja katoamisia sairastumisia, kolareita vahinkoja, vihaisia ihmisiä pelkään epätodennäköisyyksiä ja mietin tarinat liian pitkälle valmiiksi kysymättä niissä eläviltä ihmisilt�� tapahtuisiko niin koskaan todella.
Pelkään yksinäisyyttä sitä ettei viimeistä huutoa kuulekaan kukaan tai ehkä pahempaa sitä että he kaikki kuulevat mutta kääntävät vain selkänsä eihän se enää minulle kuulu.
Tiedän, tiedän olisi aika muuttaa tämä kaikki ajatella vihdoin kuten aikuinen mutta en vieläkään osaa.
En osaa päästää irti siitä hetkestä kun jäin yöllä huoneeseen ja kaikki oli ohi en osaa päästää irti niistä ajoista jotka on tallennettu liian tarkasti päiväkirjan sivuille niin tarkasti että jos avaisin nyt niistä yhdenkään ja lukisin tai ei sittenkään mietitä tätä reittiä en jaksa käydä läpi tämän asian herättämiä ajatuksia loppuun tähän aikaan yöstä.
Mutta entä kun kaikki tämä epäonnistuu? Mitä tapahtuu kun se asunto syö mut ja mä jään vangiksi tuhoavaan kehään entä kun oon liian yksin enkä kestä entä kun en osaa enää viiltää oloani paremmaksi entä kun on vain pakko selvitä vaikka ei selviäisikään?
Kun nyt viime aikoina oon käynyt koskettamassa tavallani kuolemaa seissyt vedessä ja muuta niin oon kokenut jotain vieläkin hirveämpää itselleni kuin vain pelon siitä mitä kaiken jälkeen on.
Oon kohdannut pelon siitä että mitä kun ei pääsekään täältä pois?
Mitä kun menettää vuosien turvansa sen ainoan josta on voinut pitää kii ympäristön muuttuessa ja ihmisten vaihtuessa kun sitten viimein siinä jäiden seassa seisoessaan tajuaa ettei pysty.
Ettei pysty vaikka ei pysty elämääkään mitä jäljelle jää jos ei oo tilaa paeta huuto ei auta ja kaikki syyttää on ajettu niin syvään epätoivoon hysteeriseksi muuttuneeseen pelkoon ei pääse pois vaikka on vuosia hokenut itselleen sitä samaa mantraa mä kuolen, mä tapan itseni, kohta kaikki on hyvin.
Siinä hetkessä ahdistus on jotain niin suurta että ahdistus ei sanana enää toimi se on väärä termi tarvisi jonkun suuremman ahdistavamman sanan kuvaamaan sitä tunnemyrskyä.
Ei pääse pois ei uskalla viedä loppuun ei varmaan lopulta tahdokaan uskaltaa seisoo siinä ja huutaa merelle ja puhelimeen epätoivoa epäuskoa siitä kuinka näin voi käydä kuinka maailma voi hylätä ja itsetuhokin pettää mitä muuta voisin olla kuin itsetuhoinen?
On turha leikkii kuolemalla on turha huutaa jos ei oikeesti usko enää ees ite onnistuvansa.
Pitää osata jättää leikki kesken myöntää epäonnistuneensa kaikessa kantaa häpeän taakkaa loppuelämä selässään se ny on vaan sellanen epävakaa, impulsiivinen.
Ei niitä teitä voi juosta sillä niillä teillä kompastellaan kävellessäkin vaikka yritetään kuinka pysyä pystyssä.
Oon niin pahoillani kaikesta mitä oon tehnyt.
Pitää vain yrittää pitää kii arjesta hapuilla rutiineissa rakentaa perustuksia toteuttaakseen haaveitansa mitään muuta ei enää voi kuin yrittää vielä kerran ja sen jälkeen kolme uudestaan kaatuessaan nousta ylös innostuksessa muistaa hidastaa opetella ja oppia keskittymään kärsivällisyyteen tässä kaikki minkä tiedän suunnastani ja se saattaa ollakin ihan riittävästi.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229