1293.

Mut mä voin kertoo siitä kuinka sairaanhoitaja silitti mun selkää

en muista keskustelua

kuten en paljoa muutakaan noilta päiviltä

mutta tärkeimmät aina.


Nyt ja taas ja kai aina

olen liian väsynyt taisteluun

mua on loukattu tavalla

joka muistuttaa siitä miten äiti mua vuosia kohteli

ei yksityisyyttä

mutta vihaan vaadittaisiin voimia

en osaa kuin itkeä

epäreilua että on näin pimeää.


Nyt ei tarvitse olla yksin

tai siis ei tänään eikä huomenna

mutta sitten on palattava siihen samaan tappavaan pyöritykseen

koska taistelu on turhaa.


Vastaan sanominen on turhaa

mä oon turha

mun sisällä kuoli jotain viikko sit

jotain mitä en osaa selittää edes itselleni

minä luovuin

luovutin

hetken uskoin kuolevani

en saanut henkeä ja luulin ettei mua vois enää auttaa

mä olin vain varma

et kaikki on ohi.


Mä en ajatellut kuolevani lääkkeisiin

mä otin ne rannalla

jotta ne varmistais mun kuoleman vedessä

kävi toisin

ensiavussa ne kysy ymmärränkö mä et joku näistä kerroista voi jäädä viimeiseks

mä pelkäsin tuolloin ja vastasin joojoota

mut mitä vittu muutakaan sä luulit mun kuvittelevan?


Mä uskoin ja uskon kuolemaan

mä uskon et rajan takana on hyvä olla

ja et oon viimein taas turvassa

joku pitää mua lähellään

mun ei tarvitse pelätä

ei hävetä kaikkea mitä oon ja en

mä uskon niin

mut halusin ja haluan aina

sillä pelon hetkellä antaa avulle mahdollisuuden.


Kun kuolema koskee sua kylmin käsin

ja sä huudat huudat huudat

kun muuta et enää osaa tai pysty tai muista pystyväsi

sä löydät itestäs sen pienen toivon

sen et jos jossain olis joku joka vois viedä tän kaiken tuskan pois jollain toisella keinolla

ja onhan niitä

niitä ammattilaisia on paljon

ja enemmän

paljon enemmän kuin mä edes tiedän

ja noina öinä

kun kosketan kuolemaa tai se mua

miten vaan

niinä öinä se osoitetaan

ja päivinä sen jälkeen.


Ja mä kerron tän koska en tahdo olla kiittämätön

mä oon kiitollinen siitä että apua tarjotaan

mut todella turhautunut siihen

kuinka se tullaan repimään multa

mun käsistä

mun usko

mun toivo

ne kaikki pienet murut

jotka osastopäivien aikana löydän hoitajien ja lääkärien sanoista

et on sitä toivoo

on mahdollisuuksia

se kaikki

viedään.


Ja mä itken

itken tyhjässä kämpässä ääneen

haluaisin huutaa mut en uskalla

epäreilua epäreilua epäreilua

etten mä voi saada apua

että mun täytyy oikeesti kuolla vaikka apu on ihan siinä mun vieressä

koska kuntoutuminen ei muuten edisty.


Tajuuksä kuinka musertavaa se on?

Et sä oot viimeisillä voimilla hakenut apua

pyytänyt

sanonut ettet selviä

arki ei toimi

mikään ei suju

kaikki on liian raskasta

sä oot vetänyt kuukauden lääkkeet lokakuun kylmentämän veden vierellä

jotta kaikki loppuis

jotta sä saisit nukkua

jotta sä saisit tuntee olevas turvassa

sä oot itkenyt ittelles kuolemasta turvan

mut päädyt vielä sen kerran

kuinka monennen

(älä laske)

hoipertelemaan pois sieltä rannasta

pyytämään apua

selittämään mitä teit ja aioit ja ettet jaksa ja pelkäät

ja

ja niin

ja sit kun sä oot siinä

apu ja kaikki on siinä

tulee joku joka päättää kaikesta

joku joka ei tiedä helvettiikään susta ja sun tilanteesta

on vaan loukkaantunut omasta puolestaan kun asiat ei oo menneetkään niin kuin hän on ajatellut

kun et oo syönytkään hänen määräämiä lääkkeitä

vaan ottanut ne kerralla

ja aikonut kuolla

se tulee ja repii susta kaiken

kieltää sulta viimeisenkin turvan

joka kylläkin myöhemmissä keskusteluissa ilman häntä palautetaan

tosi uskottavaa taas hei.


Sä tajuut vaan et jos et ois ikinä sotkeutunut koko kuntoutusideaan

joka ei toimi tässä tilanteessa enää tavalla

jolla he odottaa tän toimivan

sä oisit voinut saada nyt apua sun oloon.


Mut sä päädyit "avun" piiriin

väärän sellaisen

sellaisen

jossa hiljennetään kaikki joilla on vielä voimia huutaa

ja huudetaan niille jotka ei uskalla sanoa vastaan

ristiriidat on niin suuria

ja mun mieli ja keho

minä

väsynytväsynyt.


Mitä niiden auttaa toistaa sitä lausetta

kuntoutus ei etene

jos palaan taaksepäin

jos saisinkin olla siellä missä ohjaaja on vuorokauden ympäri

ei tietenkään se etene

ei silloin

mutta ei myöskään nyt

tää on enää tanssia veitsenterällä

yhdellä ainoalla

kun kerran lipsahtaa ei toista kertaa enää tuu

mä pyysin jo apua

mä kerroin jo etten jaksa enää

en huutaa en pyytää

enkä taistella

ja nyt

kun kukaan ei pysähdy kuuntelemaan

on väistämättä edessä viimeinen.


Sillä arki on liian raskasta

päivät mustia ja kylmiä

yöt yksinäistä itkua

en minä osaa tätä

en minä tästä selviä

nyt on kyse enää siitä

kuulevatko he

vai sulkevatko oven vielä kerran sanoen

mutta kuntoutuksen täytyy edetä.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229