1205.



Toivottomuus.

Kun ei löydä enää vastausta kysymykseen miten mä voisin sua just nyt auttaa surun maa on harmaata täynnä väsymys ei helpota kahdentoista tunnin yöunillakaan kukaan ei voi enää pelastaa.
Olen surusta tumma väsymyksestä kylmä ja ymmärrän vain vaikka kuka tahansa teistä palaisi tai tulisi joku uusi pitäisi lähellään ja lupaisi ettei jätä tämä ei minusta lähtisi.
Antaisin yhä kaiken pois jos ei tarvitsisi olla aikuinen luopuisin mistä tahansa jos ei tarvitsisi kantaa vastuuta mutta niin ei käy.
Enää koskaan en ole itseltäni turvassa en omasta tahdostani enää koskaan kukaan ei pidä lähellään ja saa minua uskomaan että elämä on muutakin kuin pohjaton ahdistus enää kukaan ei voi ottaa vastuuta harteiltani pelastaa minua minä kuolen tästä ja tähän ja se on laki joka kirjattiin ennen aikani alkua minä olen toisten silmissä epäonnistuja aina ja aina ja siksi on ollut kyse vain hetkistä ja kivusta siitä milloin mieli pettää itsensä viimeistä kertaa keho luopuu eloonjäämisvaistostaan vaikka taistelut on nyt taisteltu itku jatkuu kunnes sydän loppuu.
En pysty ymmärtämään puhetta sanat kaikuvat kauempaa epäselvästi en ymmärrä yhtäkään syytä en mitä he tarkoittavat eivätkä he ymmärrä kuinka tosissani olen kun sanon minun kuuluu kuolla.
He luulevat sitä puheeksi vuosia kestäneen kehän turvaksi se on muuta se on toisenlaista se on varmuus turvasta omasta taivaasta tarinasta josta puuttuu enää yksi sana loppu.
Ja minä kirjoitan sen hiilellä tiiliseinään seuraava kesäsade vie sen mukanaan mutta minä kirjoitan sen silti ennen kuin hyppään ja silmukka kiristyy.
Minä pääsen siihen turvaan jonka kerran täällä menetin minä saan turvani takaisin joka täällä minulle annettiin vain jotta tietäisin miltä oikeasti tuntuu menettää tärkein elämästään se turvan aika voi kuinka paljon tuota aikaa kaipaankaan ja saan sen kaiken takaisin kunhan vain teen itsemurhan.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229