1201.

Voi kun sä et tiiä puoliakaan
M1:llä psykiatrin arvioon käsi taas auki viillettynä ja sitten tikattuna ambulanssilla vierihoitaja tarkkailuosastolta mukana nii tosiaan se oli viime yönä ? ja nyt istun junassa menossa takaisin asunnolle.
Hymyillen ja vakuuttaen ettei osasto auta mua saan varmasti riittävästi tukea asunnolle ja että mun pitää vaan ottaa itteeni niskasta kii ja syödä lääkkeet kuten kuuluu.
Se eilisilta oli sitten kummallinen siirryin tehovalvonnasta tarkkailuosastolle terät laukussa hymyilin vähän kun tajusin olevani yksin huoneessa ilman kameraa hoitajat ei tulleet juttelemaan eivät kysymään vointia niillä oli kiire kyllä mä tajuan tärkeämpääkin mut nii siihen tuli toinenkin ne veti verhon sänkyjen väliin sillä oli joku mukana joka käveli välillä sängyn ympärillä mä säikähdin vähän mut tarve viiltää voitti muun olin ikkunapaikalla laskeuduin hiljaa sängyn ja seinän väliin nostin laukun ja peiton suojaksi sängynlaidalle mä tiesin niiden katsovan et miks vietin tunnin, kaks siellä istuen mut ne ei nähneet verta siinä lattialla tärisin laitoin viestejä oisin vain halunnut ne terät jo pois mun vastuulta en vaan tiennyt miten oisin saanut hoitajaan yhteyden lopulta haavat ei enää vuotaneet niin paljoo laitoin hihan niiden päälle ja siivosin kämmenestä enimmät veret tiiäksä sitä hyytynyttä nopein askelin sen toisen sängyn ohi vieras osasto seisoin seinän vieressä pitäen kättäni mut niillä oli kiire jostain kansliasta löytyi se joka oli mulle muutaman sanan sanonut "mikä sun käteen on sattunut?"
Jossain vaiheessa käsi ommeltiin joku vahti mua jatkuvasti sanomatta sanaakaan mä tipuin johonkin hysteeriseen muistoverkkoon en päässyt pois ja yritin saada henkeä käperryin sängylle enkä muista koska mua olis pelottanut samalla tavalla.
Olin siinä huoneessa turvassa varmasti mä tunsin nousin sohvalta ja kävelin siihen huoneeseen käytävän valot oli himmeämpiä koska oli yö se huone mihin mä sain mennä nukkumaan öinä joina en pärjännyt omassani kaikkien niiden esineiden kans joilla olisin voinut itseäni satuttaa siinä mä olin sängyllä jona sinä syksynä niin usein makasin ja melkein tunsin joku silitti kättä sinä tai hän mut sit happi loppui ja mut revittiin takaisin sairaalahuoneeseen veriset kädet kietoutuneina peiton ympärille sä et oo täällä sä et tuu ikinä takas auta pidä mua turvassa silitä vielä kättä ja mä pääsin vielä hetkeks takaisin turvaan kun vain painoin silmät kiinni kaikki oli hyvin vaikka huonommin ei olis todellisuudessa mennä.
Sä et varmaan tiedä mut se on se hetki kun tajuaa et pää antaa periks että nyt ahdistusta on liikaa jopa keholle sietää.
Psykiatri puhui kun olin jo rauhoittunut että muutama päivä riittää kyllä kysyi jäänkö vapaaehtoisesti silloin kai vielä uskoin johonkin sanoin joo liian vähän iltalääkkeitä eikö ne vittu tajua et ihan sama kestääkö tää keho rikki on mielikin ei muutama sata milligrammaa ketipinoria olis muutanut mitään muuta kuin et olisin saanut rauhan ei niin ei menisit nukkumaan hätä paniikki kyyneleet älä sano noin älä nyt kun mun huone on käytävällä viimeisenä kauimpana hoitajien kansliasta älä älä älä kysyin saanko jäädä istumaan edes käytävälle haukoin henkeä mä muistin sen yön vai yöt kotona lapsena sama itku äidin ja isän huoneen oven takana silloin itkin et antakaa mut nukkua edes siinä lattialla nukuin sit eteisen lattialla lukitun oven edessä nyt sama tunne kun hoitaja kattoo kylmästi ohi ja sanoo ettei voi tehdä mitään mee nyt nukkumaan.
En halua muistaa en halua et muistot voittaa en halua muuta kuin kuolla voi vittu minä kuolen.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229