1183.

Mä en tahtois luovuttaa vaikka tää kaikki kiskoo mua syvään päähän.

En sais kuulla mitään turvasta pitäiskö sanoo edellisestä paikasta jotta vaikuttaisin aikuismaisemmalta enkä tiiä joka kerta kun nimi lausutaan ääneen mä tahdon piiloutua pöydän alle painaa kädet korville ja huutaa eieiei:tä.
Mua ei vaan luotu kestämään kipua melko hyvin muun jo kestän mutta menneisyys siellä muistot ja varsinkin se lähtö on vaan liian suuri juttu selvittäväksi.
Siksi haluan vaan kaiken pois mielestä mä en löydä keinoa käsitellä niitä tunteita mut jotain on pakko tehdä et selviää huomisiin.
Sana sieltä toinen tuolta sivulauseita ei tää kuulu mulle mitenkään mut sattuu vaan.
Mietin aiemmin tänään kun kuulin nimen epäselvästi mut oon oppinut liian hyvin yhdistelemään asioita mä mietin että jos olkavarteen viiltoja.
Tai viilto olkavaltimo kietoutuu siinä hermon kanssa tietenkin ei saa olla liian helppo lähteä mut se voi onnistua oikeaan käteen koska vasemmassa on jo kaksi arpea pitkittäin ja no kyllähän sitäkin vois yrittää mut on aina helpompi viiltää kohtaa jossa on mahdollisimman vähän aiempia jälkiä.
Joo nää ajatukset juoksee liian pitkälle en mä tahdo luovuttaa tai kuollakaan tahdon tän kivun pois tahdon poistaa menneisyyteni siellä ne ihmiset tahdon tappaa muistoni sen että tunnistan nimet ja äänen aina aina aina aina aina.
Tää ei katoa musta viime keskiviikon totaaliromahduksen jälkeen pelkään uutta kohtaamista hei mä olin selin ja käännyin vain väärällä hetkellä miksi se vaikuttaa muhun niin paljon mä lähdin puolitoista vuotta sitten tajuuksä kuinka helvetin pitkä aika se on ja silti reagoin vielä tosi paljon siihen ja niihin muihinkin henkilöihin?
Eikä vika ollut heissä ei siinä paikassa ei heidän tavassaan toimia voin mä järjen tasolla nämä ymmärtää mut mun mieli ja kroppa huutaa muuta kun muistot tuodaan liian lähelle muutetaan eläviksi nauretaan et katokato siinä hän on mut sä et enää koskaan palaa sinne.
Et sun turva se elämä on ohi tajuutko ihan loppu kokonaan loppu että sillain niimpä niin kestähän sinä se hei sä oot aikuinen!
Ehkä vois antaa itsensä olla väsynyt en jaksa kantaa viiltelystä vastuuta ei kiitos päivystystä ja turhautunutta lääkäriä muita keinoja mulla ei enää oo romahtaa koska kyllä mä jaksan ehkä vaikka tapahtuisi mitä mä jaksan hoitaa arjen yleensä uskallan nukahtaa illalla mä osaan mä osaan en tiiä saisinko masennustesteistä enää ees lievän masennuksen pisteitä en mä niitä tahtoiskaan se tie on mun osalta kuljettu loppuun ehkä syksy muistuttaa mua miltä tuntuu pudota sinne pimeyteen viikoiksi tai sit en tipu sinne enää edes silloin.
Mut nii ehkä tää elämä alkaa tuntua jossain vaiheessa elämältä kipu unohtuu kunhan tää vaihe on täällä ohi jollain tavoin se ehkä jää puheisiin mun mieleen ainakin mut ei se tarkoita ettenkö vois edetä silloinkin.
Nyt en jaksais leikkii aikuista toistan itselleni mantraa et kaikki järjestyy elämään löytyy ihmisiä mut ei se mikään valhe oo et nyt mä oon yksin.
Yksin ihmisten keskellä uskoakseni oon yksin syksylläkin äläkä sano et mulla on vaan väärä asenne jossain vaiheessa elämää viis vuotta on liikaa ja mun lukio-opinnot saattaa kaatua siihen.
Tai elämä romahtaa sitten kun aika täällä loppuu sähän oot edennyt niin valtavasti niin aivan kaikessa muussa paitsi ihmissuhteissani niiden luomisessa, ylläpitämisessä ja vähiten niiden ihmisten unohtamisessa jotka on aivan välttämätöntä unohtaa jos aikoo pystyä luopumaan teristä ja mahdollisuudesta viiltää koko kehonsa rikki.
En tiiä mitä ajatella tästä tekstistä en tiiä minkä muut ajattelee sairaaksi minkä sairaudessa roikkumiseksi minkä ne ajattelee luovuttamiseksi ja minkä vastaavasti oikeaksi yrittämiseksi.
Viiltely vain on osa mun arkea silloin ja vielä nyt viisi ja puoli pitkää vuotta se on ollut kiinni mun tietoisuudessa oli aikoja joina katsoin koko maailmaa sen läpi pidin sitä kädestä ja sylissä kasvatin siitä suojamuurini ja rakastin miten nyt rakastaa osaankaan.
Nyt pitäis kai luopua jotta voisin olla normaali normaalimpi sehän on selvää et kun ihmiset näkee mut ilman pitkähihaista ei ne pidä mua normaalina ei edes kahdenkymmenen vuoden päästä mä oon aina tää ja nää arvet näkyy silloinkin vaalenneina mut ei tuollaiset katoa ei ikinä.
Mä kyllä pystyn hyväksymään sen nyt ja silloinkin kun oon valmis luopumaan mut mä en tiiä muista mä en tiiä pystyykö ne suhtautumaan neutraalisti riittääkö selitykseksi et menneisyys vaan oli sellainen vai pitääkö ne mut aina kauempana itsestään katsovat etten oo heidän vertainen.
Pelko ottaa valtaa mun ajatuksista juttuja joita ei saa sanoo ääneen koska ei ne ymmärrä mä haluisin vaan kertoo miten mä pelkään sitä mihin nää päivät vie mä oon pelännyt taustalla tätä samaa juttua viikkoja mut nyt näiden sanat tuntuu vain merkeiltä et jokainen tällainen päivä on olemassa jotta osaisin valmistautua pahimpaan ei tänään katsotaan nyt mitä sä nyt tollasta luulet hei eihän kukaan oo niin sanonut joojoo mä tiiän ettei oo mut tää tuo aina lähemmäs mahdollisuutta että joudun kestämään sen kaiken uudestaan lähdön ja ikävän taistelun unohtaakseni pystyäkseni jatkamaan jotenkin elämää.
Enkä mä tahtois romahtaa niin kuin romahdin syksyinä joina he lähtivät.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229