1131.

Mä en ikinä riitä.

Kun mulla menee huonosti mulla pitäis mennä paremmin ja kun mulla menee hyvin mun pitäis edetä ja itsenäistyä.
On niin monta ajatusta mutta kaikki tiivistyy seuraukseen pahasta olosta puren hampaita jatkuvasti yhteen päätä särkee koska teen niin mutta en pysty olla purematta en vaikka kuinka yritän keskittyä älä älä älä menee vain muutama minuutti ja mä ihmettelen taas miks sattuu niin paljon.
Stressiä?
Ehkä mut kukaan ei vaan kertonut miten tästä pääsee eroon.
Suihkussa itku ottaa vallan oon ottanut valtavan vastuun ja mua pelottaa helvetisti mut entinen ei vaan enää voinut jatkua mun on pakko jaksaa nyt paljon enemmän kuin ennen mä lupasin ja mä pyysin tätä ja mä pysyn nyt tässä sillä mun on pakko.
Äiti halus silloin mun itsenäistyvän äkkiä se puhui aina kuinka oli lähtenyt kuusitoistavuotiaana kotoaan antoi joka toisessa lauseessa ymmärtää kuinka munkin täytyis mut mieluummin paljon aikaisemmin.
Kaikki hajos mä hajosin siitä vastuun määrästä joka mun harteilla oli neljätoistavuotiaana emmä vaan pystynyt mut ei kyse ollut siitä ettenkö mä olis osannut siivota, laittaa ruokaa olla järkevä tehdä läksyt tehdä kaikki mitä elämä vaatii ja oikealla tavalla ei ei kyse koskaan ollut siitä mulla ei vaan ikinä oo ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla järkevä ja asettaa itselleni rajat joita kukaan muu ei tahtonut luoda rajat ja turvan loin minä itse joskus mietin et oisin mä voinut valita toisin ehkä jos oisin ollut sosiaalisempi tai asunut paikkakunnalla jossa joku olis hakenut helpolla alkoholia tai tullut myymään huumeita mä oisin voinut kapinoida ja riehua mut ketä vastaan mä olisin kapinoinut?
Kylmä koti ja väsyttävän paljon tiskejä ja samaa toistavat lauseet parempi näin kun en tuu äidin kans toimeen parempi ettei se oo täällä mä osaan mä pärjään.
Sisko oli siinä mutta sillä oli paljon muuta kavereita ja varmaan paljon kaikkea mitä mä en pystynyt tai jaksanut nähdä ei se koskaan puhunut mahdollisesta pahasta olostaan enhän mäkään silloin ei kenelläkään ollut tilaa tai aikaa nyt myöhemmin oon puhunut ehkä liikaakin mut kaikki menneessä on niin sumuista mä haluan saada jostain kii löytää aina vielä yhden syyn ja...
Mut mä hukuin pimeinä kuukausina toiveisiin tulevasta rakensin tulevat kodit rakkauden ja ammatin mielessäni poistin pelon laskemalla tunteja jokaiseen viikonloppuun jokaiseen sellaiseen joille meillä oli kavereiden kanssa suunnitelmia.
Jos mä oisin kapinoinut sekoillut ja luopunut siitä roolista johon niin kovasti yritin sopia lastensuojelu olis saanut tietää kaikesta paljon aikaisemmin mut ei mun omatunto antanut tehdä sellaista valita sitä polkua mun oli pakko yrittää olla kiltti ja riittävä vaikken mä ikinä siihen oikeasti pystynytkään.
Viime viikolla täällä luvattiin että aikaa on rakennetaan luottamus ja edetään pienin askelin tänään matto kiskaistiin taas jalkojen alta (tää oli varmaan tuhannes kerta mun elämän aikana) kun alettiin puhua itsenäisempään elämään siirtymisestä.
Miten tää voi aina mennä näin miks mä uskon miks mä luotan miks mä toivon?
Vai onko tää kaikki vaan sitä kuinka turvattomimpana hetkenä kuulen toivon jokaisessa lauseessa ja sitten kun mulla menee paremmin mä kuulen sen ainoan totuuden josta mulle todellisuudessa ikinä on puhuttu?
Mut kun ne sitten laittaa mut eteenpäin se voi tapahtua aivan liian pian tai riittävän myöhään mikään ei ikinä oo varmaa ei edes täällä silloin kaikki turva on mun elämästä lopullisesti ohi.
Se hetki kun siirryn tästä talosta tuohon toiseen jossa ei yöllä oo ohjaajaa on mun loppuelämäni ensimmäinen ja elämän jossa toivo kulkee jollain tavoin mukana tämän elämän viimeinen.
Se raja on selvä ja helvetin kipeä katsos kun ennen turvaan lähtemistä/pääsemistä/sijoitusta mä syvällä sisimmässäni tiesin että lastensuojelu ottaa kopin jos mä romahdan jos mä en enää jaksa niin siellä on joku joka voi muuttaa asioita.
Turvassa mä luotin uskoin ja pelkäsin kaiken siellä tapahtuneen mä oon kirjoittanut tänne monta monta kertaa siks sitä on turha nyt kerrata mutta turvassa sitten kun alkoi tuntumaan ettei se enää turvaa ollut alkuunkaan sielläkin oli toivo taustalla.
Kun itkin pimeän tukiasunnon lattialla väsymystä ja yksinäisyyttä pelkäsin kesän alussa odottavaa itsenäistymistä niin paljon ettei mikään mun ajatuksista pystynyt olemaan enää kokonainen taustalla oli tieto tästä paikasta.
Sosiaalityöntekijät olivat puhuneet tästä puoli vuotta kai ne näki etten mä yksin pärjäis tajusivat kaiken sen mahdottomuuden kun itsetuhoisuus oli ainoa joka hallitsi.
Niimpä mä silloin vuosi sitten ranteeni auki viiltäessäni kuiskasin toivetta itkien toivoin että tää paikka ei olis kauhee ja että mä olisin täällä turvassa kuten olin turvassakin aluksi.
Ja ei ei tää ollut kauhee täällä on vaan kaikki ihan erilaista kuin turvassa ja mun on ollut tosi vaikee tottua tähän täällä on omat hyvät puolensa mut on myös paljon huonojakin.
Se kuinka täällä sanotaan ja luvataan ja hetken päästä unohdetaan ja kielletään hajottaa mua jatkuvasti mua väsyttää olla varuillani koko ajan mut täällä kaikki on niin epävarmaa että muutakaan ei voi.
Ja itsenäistymistä yhdistettynä kuntoutumiseen ei varmasti anneta unohtaa hetkeksikään vaikka mä tarvisin vain tämän paikan turvan ehkä kuukauden ehkä kaks tai ehkä vuoden.
Mä vaan niin toivoisin et tän ois mahdollista mennä mun tahdon mukaan et mä siirtyisin vasta sitten kun oon itse valmis ja haluan enkä nyt siksi että mulla on mennyt paremmin ja ohjaajien mielestä mun on aika mennä eteenpäin.
Ja mua raivostuttaa kuinka turhaa viime viikon itselleni toistin sitä kiitollisuus-turvallisuus-mantraa mitä mä sillä sain taas uuden pettymyksen kun menin luottamaan omaohjaajan sanoihin että riittää kun elän tässä hetkessä.
Kun ei se riitä se ei riitä että mä oon viiltämättä eikä se riitä että mä suoritan arjessa kaiken mitä täytyy mikään ei riitä ellen mä nyt heti(!) itsenäisty.
Muu ei riitä ja mä yritän itkee itselleni ymmärrystä ja ymmärtäjää kun en mä vielä pysty mä en vaan oo vielä valmis mä tarvitsen aikaa turvan ja luottamuksen toisilta ja vaikka mä en tähän itse usko ollenkaan niin mä yritän tätä kuitenkin itselleni vakuuttaa että sitten joskus voin löytää turvan itsestäni.
Mut mä luulen et niin paljoa aikaa ei oo et mun on pakko nyt itsenäistyä vaikka mä tiiän et tästä lähtiessäni mulla ei oo koko maailmassa enää turvaa kukaan ei ota kiinni kukaan ei pelasta ketään ei kiinnosta sillä mun katsotaan kuntoutuneen ja selviävän omillani.
Voi kun sä vaan ymmärtäisit kuinka suuri hinta tällä hetkellä ja paikalla kaikkeen mun olemiseen on kumpa sä ymmärtäisit kuinka paljon mä tätä kaikkea tarvitsen.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229