1128.

Viilläviilläviillä!

Se huutaa ja mä ja se voittaa ja mä en ja mä väsyn ja tää ei lopu ja mä haluan pois mutten ikinäikinä pääse.
Ja mä itkisin jos osaisin miksi kaikki onkin näin vaikeaa jääpalat ei riitä lumi ei ikinä joelle ei pääse ja vaikka pääsisikin niin ei veteen asti ja musta valtaa kaiken tilan ja mua vaan väsyttää.
Ikäväkin saa niin suuret mittasuhteet pelottaa sulkea silmät mutta kun muutakaan ei jaksa.
Ja sä tuut heti mä muistan kaiken kivun ja sä lähdet kun joku puhuu mulle on pakko vastata, hymyillä avata silmät vaikka tahtoisin pysytellä siellä missä sä mun mielessä oot.
Ei huomista ei enää elämää lupaa mulle oo niin kiltti et tää loppuu nyt?
En jaksa en oikeasti jaksa enää haaveilla en jaksa mieltäni turhia toiveita enkä missään nimessä arkea ja tätä suorittamista.
En jaksa mielen vaatimuksia kuinka en ikinä riitä tein mä kuinka paljon tahansa no joo paljon mä en todellakaan tee muuta kuin suhteessa väsymykseen.
Millä tän olon saa pois mä haluan sen tunteen jossa mikään ei pysäytä tai estä mua elämästä täysillä tai sit mä haluan sen puhtaan itsetuhon kuolemantoiveet ja oikeat viillot.
En tahdo olla tässä mukahyvässä-tilassa tässä ei oo mitään hyvää mä en tunne itseäni enkä tiedä miten jatkaa kun en jaksa mitään mutta en pysty olemaan paikoillani.
Muutama viikko sitten tuossa kaapin päällä oli sakset mä otin ne käteeni olin kai ahdistunut leikkasin niillä ranteeseen pienen naarmun sellaisen ettei kukaan edes tajunnut sen olevan tahallinen mutta voi sitä kotiinpaluun tunnetta kun painoin saksenterät yhteen ja iho rikkoontui.
Palaan liian usein kuviin haavoista ja tikeistä vaikka päivystysreissut ovat enää sekava uni kaikki ne muistot ovat kuin jonkun muun mulle kertoma tarina vaikka ranteissa on nytkin arpia ja kuvien tiedän olevan mun itse ottamia.
Mä haluaisin palata siihen mutten jaksa sitä osastolla uhkailua tai istua tunteja päivystyksessä jotain mä siitä tahtoisin vielä omistaa mutten oo varma mitä.
Siksikin kai mua itkettää kun kukaan ei enää nää mun pahaa oloa sen todellista valtaa satutan itseäni vaikka kuinka päätän muuta mutta keinot ovat vaihtuneet näkymättömiksi sillä tuoreet arvet estää mun täällä olemisen.
Emmä tiiä enää mitään jos lähtisin ja jättäisin mutta mihin edes menisin jättäiskö painajaiset mut viimein kun täällä ne on olleet liian monta kuukautta lähes jokaöisiä?
Mä tahtoisin johonkin vaikka en enää edes turvaan joskus sinun tai hänen luo mutten juuri nyt edes sitä.
Mä oon niin hukassa mulla ei oo suuntaa eikä jaksamista etsiä sitä mä seilaan ja seilaan suoritan arjen kuten pystyn itken kun pystyn ja puhun kun keksin sanottavaa mutta silti pysyn paikoillani.
Ellen jopa huku syvemmälle eksy kauemmas todellisesta elämästä sillä en löydä pienintäkään tahtoa elää ja silti yhtä aikaa menetän kaiken tahtoni kuolla mä oon vaan tälläinen tyhjä tunteeton kuori jota joku nimittää ihmiseks vaikka mua ei enää ees oo.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229