1084.

On niin vaikeaa
mä pelkään mutta tarvitsen.
Mun täytyy kasvaa ja olla aikuinen mutta mä en pysty.
En osaa päästää irti menneisyyden haamuista en osaa nähdä elämääni päivää pidemmälle ja silloinkin oon täysin sekaisin viikonpäivästä.
Eikä kukaan auta ne ei huomaa koska puhun liian isoon ääneen nauran liikaa ja en muista koska viimeks oisin viiltänyt ranteitani enkä uskalla sitä tarkistaakaan sillä tiiän että siitä(kin) on liian kauan.
Kuten kaikesta tänään istuin selin ovesta tuleviin ihmisiin selasin kännykkää ja luotin että mun kuukausissa kasvaneet hiukset suojelee mua tunnistamiselta niin kai ne suojelikin tai se arvas että mä en halua edes moikata sitä.
Ihan sama mut mä tunnistin sen äänen ja hetken saatoin kuvitella vaikka tiedän että rikon näillä mun mielikuvitusmatkoilla itseäni koko ajan lisää saatoin kuvitella olevani siellä johon mun ei ehkä koskaan olis pitänyt päätyä tai ainakaan joutua pois.
Mut se on ohi ei oo turvaa mitä mä oon ymmärtänyt siellä sä olit lapsellinen.
Helvetti tietysti olin kun mun annettiin olla kun mulle haluttiin hyvää eikä vaan satuttaa.
Samalla tavalla niiden tapa mua kasvatti ja jos niitä lähtöjä ei olis ollut en olis hajonnut niiden tavasta ollenkaan mutta tää näiden tapa toimia kuntouttaa tää särkee mun sisimmän miljooniin kappaleisiin mä yritän tarkertua hentoon toivoon joka satunnaisesti näiden sanoissa käy tai ehkä mä kuulen sen koska haluan kuulla muuten kaikki täällä on pimeää.
Outoa koska turvassa mä istuin aina pimeässä huoneessa tietysti suurimman osan ajasta yksin mutta kun siellä oli aikaa meille paljon enemmän kuin täällä kuntouttavaa kuntouttavaa joojoo mut mä en pysty etenemään tästä mihinkään kun oon niin turvaton mun itsenäistyminen ei edisty mihinkään ei se olis edistynyt tavalla jota ne käytti lopulta (ehkä pakon edestä?) turvassa siellä ne vaan laitto mua eteenpäin ja jatkuvasti mun mielessä hakkas vaan mun täytyy itsenäistyä mun täytyy vaikka koko ajatus oli niin hirvittävä etten pystynyt ajattelemaan sitä edes loppuun.
Mut niin se mitä yritän kertoa on että se turva joka turvassa aluks oli mä näen sen yhä ainoana mahdollisuutena omaan elämään.
Mut ei täällä sitä ymmärretä ei kukaan enää koskaan mistään määrästä tekstejä ei edes niistä joissa avunpyynnöt ja itku läheisyydestä on kirjoitettu niin selvästi kuin mahdollista edes niistä nää ei tajua.
Tai kukapa näitä tekstejä täältä edes lukis ne jotka on vain uteliaita tai tahtoo pahaa ennen tää blogi oli mulle tärkein keino tuoda ajatukseni esille mutta nyt näiden välinpitämättömyyden kertoo liian hyvin se kuinka ne ei kymmenistäkään mun sanoista huolimatta näitä tekstejä lue.
Ei oo aikaa vittu ei oo kiinnostusta muuta kuin esittää.
Huutaisin tähän kohtaan että vittu ihan sama mutta kun tää ei oo ihan sama itken vaan miksei mua huomata miksei mua voida pitää turvassa?
Miks mut täytyy laittaa johonkin aikuisuuden kehykseen johon mä en tuu sopimaan vielä vuosiin en ennen kuin menneisyys ei lyö öiden painajaisissa suurimmalla kivellä jonka jaksaa nostaa en ennen kuin oon jollain tavalla oppinut hyväksymään sen että kaikki tapahtui mutta kaiken sen ja kaiken tuhat kertaa pahemmankin ei tarvitse tapahtua mun tulevaisuudessa.
Mä voin järjellä ymmärtää asiat mut kuten kaikki tietää ja mä itsekin oon sisäistänyt järjellä ei lopulta oo pienintäkään sijaa mun elämässä on vain tunteet suurimmat ja tummimmat ja mä makaan lattialla liikahtamatta taivas katon takana kutsuu mua kotiin ota siivet mukaan ja hyppää ja mä hyppään ja lennän ja mulla ei oo enää otetta ja mä liidän jaaaaaaaa säpsähdys todellisuus on kuollut ja pölyinen liian karhea matto mä mihinkään lennä makaan tässä ja voin vain hetkiksi päästää irti todellisuudesta.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229