1070.

Mun on päästävä pois
päästävä pois ymmärrätkö PÄÄSTÄVÄ POIS!
Mut ei jouluvalot ikkunassa laukunpohjalta löytyneet suklaat pahinta on käydä nukkumaan mutta aivan yhtä hirveää on herätä.
Se tietoisuuden puukonisku joka muhun lyödään joka kerta kun kello soi ei sängystä nouseminen oo se ongelma vaan se kuinka paljon pelkään muistaa sen ajatuksen johon illalla nukahdin.
Nukahdin painajaiseen sillä illan viimeinen ajatus oli liian ahdistava liian kestämätön jotta olisin pystynyt sen yksin käsittelemään.
Tää kehä puree musta palasia nuku herää syö saat itkeä mutta älä itke liikaa älä päästä itseäsi hysteeriseksi taistelen tuulimyllyjä vastaan vaan löytääkseni itseni joka yö hetkeä ennen kahtatoista lattialta sikiöasennosta toivomassa pelastajaa.
Kuolemaa tai ihmistä mitä tahansa joka veisi ahdistuksen pois sen joka kuristaa mut.
Mutta mikään ei muutu lääkkeitä voi lisätä ja niitä voi vähentää mun kanssa voi keskustella tai jättää kiireeseen vedoten keskustelematta ei tätä mikään muuta ja mä oon aivan liian väsynyt selittämään mikä mulla on tai miks mulla on ja oon näiden kuukausien aikana oppinut viiltävän terävästi että mun ei kannata ikinä missään tilanteessa sanoo mitä toivon sillä se vain varmistaa etten ainakaan toivomaani asiaa saa.
Mua oikeesti väsyttää niin paljon että jos oisin vähän tietämättömämpi elämän perusedellytyksistä mä kuvittelisin nyt silmäni sulkiessani nukahtavani ikuisesti.
Mut mä tiiän ettei se niin käy ehkä joskus sadan vuoden päästä voisinkin kuolla vain nukkuessani mutta ennen sitä uskoisin että kuolema sattuu.
Tai ehkä luonnollinen kuolema tulee aiemmin ehkä mulle joskus annetaan elinajanodote ja mä alan taistelemaan toisenlaista tuulimyllyä vastaan sillä kerran yks kai yritti saada mut tajuamaan jotain elämän realiteeteista tai sen oli vain mahdotonta käsittää mun palavaa kuolemanhalua ja siks se käänsi keskustelun johonkin naiseen joka oli ensin ollut masentunut ja halunnut kuolla mutta sairastunut sitten syöpään ja halunnutkin elää enemmän kuin mitään eihän kukaan voi tietää mitä tapahtuu mut nää yksinäiset turvattomat illat saa mut joka päivä toivomaan kuolemaa.
Ja sä turhaa kerrot mulle sitä mantraas ethän sä voi olla yksinäinen sullahan on koko ajan ohjaajia ja toisia nuoria sun elämässä eiiiiiiiiiii mä huutaisin aina mä huutaisin varmistaakseni sen että mut kuultais heittäisin vielä juomalaseja seinään vaikka ei se väittäjä siltikään mua uskois että mä oon yksinäinen.
Mä oon aina yksinäinen aina kun kukaan ei pidä mua lähellään aina kun oon sellaisten ihmisten ympäröimänä jolla ei oo mitään käsitystä tai vastaavasti ollenkaan aikaa ymmärtää mua.
Mä oon yksinäinen jos mä sanon olevani yksinäinen mä tiedän mitä tunnen mutta sä et voi tietää mun tunteista mitään.
Siks mä kysyn sulta onko sulla oikeutta tulla sanomaan että mä en oo yksinäinen?
Mikä oikeus sulla on muka sanoa mitä mä tunnen tai en tunne mikä oikeus sulla on sanoa ei ja hiljentää mut väkisin kun mä oon kerännyt kaiken rohkeuteni laskenut toivoni sun varaan mikä oikeus sulla on silloin olla yrittämättäkään ymmärtää mitä mä tunnen?
Asettuisit joskus mun asemaan siirtäisit sivuun koulutukses ja ammattis et miettis sitä että mä oon täysi-ikäinen vaan kokeilisin hetken katsoa maailmaa sen turvattoman Veeran silmin sen joka pelkää jokaista heijastusta puunvarjoa ja lähtevää ihmistä sellaistakin hetkeä jossa toinen sanoo käyvänsä hakemassa paperin toisesta huoneesta sellaisenakin hetkenä sen kaikista turvattomimman minän itku yltyy hysteeriseksi vaikka mut jätettäis vain sekunneiksi yksin.
Mä pyydän vaan yrittäisit ymmärtää edes joskus pienen hetken kun mä itken kosketusta vastuun suuruutta ja väsymystä mä vaan toivon että noissa hetkissä lopetettais sen saman toimimattoman lauseen hokeminen mutta kun sä oot aikuinen mutta kun sun täytyy itsenäistyä mutta entä kun mun on täysin mahdotonta tuollaisessa hetkessä siinä tilassa jossa menneet ja tulevat ja aivan kaikki on ottaneet yliotteen mun mielestä pystyä hyväksymään että mä oon aikuinen ja että oon itse vastuussa itsestäni ja otettais lähelle sen hetken ajaksi että ymmärtäisin turvan olevan tässä hetkessä että menneet on menneitä ne sanat on jo satuttaneet ne pelottavat tilanteet oli ja joskus voi tulla uusia mutta just sillä hetkellä kukaan ei pysty mua satuttamaan.
Ja justhan mä kirjoitin kuinka enää en sais toivoa mitään emmä vaan osaa antaa asioiden olla ihmisten mennä ja tulla ja satuttaa mä en vaan pysty päästämään irti siitä toiveesta että joku kerta mut ymmärrettäiskin oikein ja mä saisin olla taas turvassa.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229