1063.

Vaikka mä pyytäisin ikäni anteeksi
mä en saisi.
Kun kerron virheistä laskujärjestelmästä jonka kerran niille kehitin vastauksena saadut sanat alkaa kiertää sitä kuinka tahdon pysytellä itsesäälissä.
Ihan sama mitä mä sanon toisilla on joku tuhat kertaa parempi mielipide jolla mut saa hiljenemään ne tuskin tekee sitä tahallaan mutta niin käy aina.
Sitten tuijotan nurkkaa vihaisena vaikken jaksais ees vihata.
Koko mun sielu huutaa silitä vaan mun hiuksia ja usko mitä mä sanon älä yritä ratkaista tätä tilannetta sillä tähän ei oo ratkaisua.
Älä vastaa mun miksi-kysymyksiin en mä odota niihin vastausta mä odotan vaan toista vakuuttamaan ettei mun tarvitse jaksaa nyt miettiä syytä jokaiseen asiaan maailmassa.
Mut ei aikuisten pitää pystyä kertomaan mikä pahan olon aiheuttaa täytyy olla jotain jota sanoa kun tarvittavaa kysyessä saa vastakysymyksenä että mikäs nyt on.
Mutta kun ei mulla oo tän tekstin hatarat toiveet mahdottomuuksista turvasta ja pelastajasta ja tässä kaikki.
Voinhan mä yrittää puhua etsiä syitä sille ja tälle tuolle kyyneleelle ja hymylle mutta viekö kaiken tämän jatkuva ajatteleminenkaan mihinkään?
Ei muuta kuin syvemmälle väsymyksen loukkoon ja mä itken aina iltaisin kun en muista katsoa kelloa ennen kuin se on aivan liikaa ja ahdistus kuristaa kun muistan mistä kaikesta huomennakin täytyy selviytyä.
Miksei ne ymmärrä että ei tähän auta puhuminen antakaa mulle aikaa turvaa opettakaa kantamaan vastuuta sitten joskus kun muu elämä alkaa pysyä pystyssä sillä en mä ehdi kantaa vastuuta kaikesta mistä täytyy kun mun aika menee siihen et mä saan nostettua elämän kulkemaan hetkeksi polkuaan ennen kuin se taas kaatuu toiseen ojaan tai vesilätäkköön joskus tuntuu että valtamereen ja siinäpä sitä pelastamista sitten riittääkin.
Mutta mahdotonta tätä on selittää järkevästi kun ne samat vastaukset on betoniseininä joka puolelta vastassa mä oon umpikujassa sä oot aikuinen sä oot-lauseiden keskellä itken jossain nurkassa pelkoa kun en pääse uhkaa piiloon en löydä sängynalusta vihaisen talven kaupungista en pysty kiipeämään parvekkeiden kautta talon katolle koska mun sormet on niin jäässä mä vaan värisen siinä ja toivon että ihme tapahtuu joku niistä joka huutaa kuiskaten tajuaa kuinka pelottava tilanne mulle on ja asettuu mun puolelle sanoin nyt ei oo tämän aika annetaan Veeran hetken levätä se alkaa kyllä kantamaan vastuunsa vähemmälläkin painostuksella.
Ei ihmeitä oo olemassa ne on ihmisten harhakuvia turhia toiveita siks mä näin hukassa oonkin kun mulla on kaksi täysin eri maailmaa sisälläni ja ympäristössäni on maa jonka hallitsija on järki ja se toinen kolme kertaa mahtavampi valtakunta jossa tunteet tekee kaikki päätökset.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229