106.

Ikävä käy yli
viltin alla kyyneleet sammuu tarvittava väsyttää mutta ikävä ei anna periksi vanhoissa kuvissa me hymyillään yhdessä enää ei oo mitään mä luovun kaikesta ne voitti jo mun elämän meidän sormet ei kohtaa toisiaan sammuvien tulien aikaan ja must tuntuu et mä hajoan tähän kietoudun muistoihin kuin vilttiin enää ei oo mitään ne on me siellä ilman mua mä näen kaiken selvästi sumun läpikin mä tiedän en kuulu tähän.
Kun ne vangitsi mut tänne sisälle se viimeinen toivo mussa kuoli talvee selvittiin uskottiin uuteen valoon, kesään vapauteen mut vieläkin vapaus on liian kaukana ne toiset väsyy odottamaan enkä mä jaksa enää uskoa.
Niin mä tuudittaudun syysvesien kuolemaan siellä muistot katoaa eikä ikävää enää koskaan ei elämää ei mitään ei yhtäkään kyyneltä.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229