1056.

Oon viime päivät vältellyt tän tekstin aloittamista
asiat on suuria ne on kipeitä ja kaikki tää itku on pelkkää pintaa.
Tällä itkulla on mahdotonta kertoa kenellekään kuinka paljon mua sattuu viiltäminen olis turhaa vaikka mä viiltäisin käsistäni ja jaloistani kaiken rikki hermosta jänteisiin ja pintaverisuonet ja valtimot tän kivun suuruus ei selviäis muille.
Vaikka mä kirjoittaisin tuhat sanaa tuskasta tästä pimeydestä jonka suuruudelle ei oo ääriä yksikään ihminen tässä maailmassa ei ymmärtäis mua.
Siks tätä tekstiä on ollut niin vaikea aloittaa mitä hyötyä mun on kirjoittaa jotain jonka vain itse pystyn ymmärtämään?
Tai ehkä en ymmärrä edes itsekään.
Mutta ehkä kysymys onkin juuri siitä kirjoittaminen on ainoa järkevä keino käsitellä tätä tai näitä puhuminen auttaa hetkeksi mutta liian usein vain turhauttaa sillä siitä saa suoraan toiselta vastauksen kuinka se ei osaa eikä pysty käsittämään.
Se et mä seisoin eilen siellä ja tuijotin turvaa se sai mut lopultakin (mutta vasta tänään) käsittämään tämän kivun määrän ja syyn.
Mun on käytävä läpi helvetti yksinäinen ja jäätävän kylmä helvetti mun on yksin korjattava jokainen niistä haavoista jotka muhun revittiin kotona ja turvassa.
Mä en hyväksy tätä vielä tunneminä on sitä mieltä että turva oli maailman paras asia ja että mä menetin kaiken kun ensin lähditte te ja lopulta mä jouduin itse lähtemään sieltä mut ehkä mun tunteetkin joskus käsittää sen minkä järki jo ymmärtää se ei ollut paras asia mun elämässä se oli ehkä paras opetus elämän kivusta ja ihmisten kyvystä satuttaa.
Mä en väitä että te olisitte satuttaneet tahallaan muut tahot ja tämän yhteiskunnan epäkohdat huono sattuma kaikki vääryys osui vaan just mun kohdalle niin väärällä hetkellä kuin mahdollista ja sen yli se kipu mun on käsiteltävä nyt yksin sillä muuta apua ei oo kuin hidas tapahtumien läpikäyminen ja hyväksyminen.
Mä en voi ikääni paeta lääkkeisiin loppujen lopuks ne ei auta mua lainkaan mun täytyy jotenkin sisäistää kaikki ja löytää se turva joka te mulle olitte, itsestäni.
Samoja lauseita mulle on toisteltu vuosia nyt suostun ensimmäistä kertaa itse edes ajattelemaan asiaa näin vaikka en ollenkaan tahdo uskoa tämän olevan totta.
Mä en ikinä pysty unohtamaan mutta miten osaisin antaa anteeksi jotta pystyisin elämään ilman jatkuvaa katkeruutta koko maailmaa kohtaan?
Emmä tahdo antaa mitään anteeksi mä haluan takas sun luo ja olla turvassa mä haluan että itku silitetään musta pois ja sanotaan ei mitään hätää me kannetaan sun puolesta vastuu kaikesta.
Mut niin ei käy vaikka itkisin kaiken ajan jonka oon hereillä vaikka heräisin yöllä rukoilemaan että niin tapahtuis mä oon täysi-ikäinen ja siksi vastuuta ei kukaan ikinä pysty mun harteilta nostamaan.
Saati että kukaan edes tahtois tehdä niin kaikki jotka siihen ehkä pystyis vihaa mua niin syvästi että mä en pysty ajattelemaan sitä vihaa kokonaisuutena.
Vaikka eilen rauhoitin itseäni ajatuksella kuolema pelastaa mut tänään mä tajuan ettei niinkään käy mulla ei oo rohkeutta, voimia tai enää oikein edes tahtoa paeta tämän ikävän aiheuttamaa kipua kuolemalla mun on vaan jostain koottava palapeli jonka kaikki palaset on vielä hukassa.
Mua epäilyttää että mä murrun ennen kuin tää on ohi että jokin mussa nyrjähtää yksinäisyyden tunteesta ja että tää asioiden käsitteleminen onkin vain toisten keino selittää pahuutta joka mun mielessä hallitsee yrittää naamioida paha hyväksi ettei mikään niistä sanoista oo totta.
Mulla ei oo mitään kiinnekohtaa odottamassa tuolla jossain tulevaisuudessa mulla on vain pohjolan musta marraskuu kyyneleet joita mikään ei sammuta mulla on musiikkina ne syvimmästä tunteesta laulavat artistit mulla on vain maanantai tiistai ja keskiviikko viikonpäivät järjestyksessään ja jossain alitajunnassa ajatus siitä että keväällä saattaa helpottaa.
Eikä tämä tekstikään kertonut mitään mitä oli tarkoitus mä en vaan pysty avaamaan niitä kipeimpiä kohtia edes kirjoittamalla niitä jotka mä eilen muistin ja tajusin kun seisoin siinä ja siellä oli valot ja ikkunasta näkyi hahmo se ei nähnyt mua siinä seisomassa mä olisin vain tahtonut mennä sinne ja halata jos hän edes oli se jonka luulin hänen olevan.
Jotenkin mä aavistan että enää mä en palaa sinne mutta enää en oo lainkaan varma että musta olis tätä kipua käsittelemään tai tästä selviämään mä jään pimeään itkemään pelastajaa jota ei tässä maailmassa oo.
Ehkä kuolema löytää mut jollakin keinolla tai mä sen riittävän rohkeuden kanssa ja ehkä siellä rajan takana on kaikki hyvä ja kipu ohi.
Ehkä.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229