1050.

Tiiätkö sä miltä tuntuu kun maailma polkee sut eroon rakkaimmastas
ja ei mä en tarkoita yhtäkään ihmistä vaan mä tarkoitan mun koiraa.
Ei se enää oo mun ja mä tiiän jo surreeni tämän asian läpi oon unohtanut kadottanut arjesta tämän kohdan.
Sen koiran kokoisen käynyt läpi senkin ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta ei vaikka Ransu elääkin vielä.
Ei ole koska musta ei oo kantamaan vastuuta edes itsestäni ei ole vain koska mä oon masentunut väsynyt ja itsetuhoinen.
Jos jaksaisin syyttäisin siis itseäni siitä kuinka menetin rakkaimpani mutta lopulta ne syytökset olis turhia masennus on ja masennus pysyy ei mulla oo mitään kantavaa voimaa taistella toisenlaisen elämän puolesta.
Me käytiin läpi varmaan yksi kokonainen elämä yhdessä toiset sanois sitä vain elämänvaiheeksi mutta mulle se oli koko elämä.
Neljä vuotta me asuttiin yhdessä me oltiin yhdessä me harrastettiin yhdessä ja me nukuttiin yhdessä.
Sen joka ei oo kokenut oman koiran kiintymystä on varmaan vaikea tätä ymmärtää selitin mä tän kuinka tahansa mutta Ransu oli mun varjo.
Aamulla se nousi sängystä mun kanssa ja mä laitoin sen hihnaan ja avasin oven talvisin seisoin itse sisällä ja pidin vain kättä oven välissä kesäisin mä menin Ransun kanssa ulos.
Mä söin aamupalaa ja Ransu nukkui mun jaloissa ennen kouluun lähtöä kävin koneella ja Ransu makas mun sylissä sitten lähdin kouluun toinen nukkui mun sängyllä siihen saakka kun tulin koulusta käytin sen ulkona ja sen jälkeen olin koneella yleensä Ransu makas mun sylissä ja piti päätä pöydällä toisinaan se nukkui mun jalkojen päällä ja mä sain varoa etten liikkunut sillä Ransu vihas jos se herätettiin sillä tavalla.
Koskaan muulloin se ei murissut kuin silloin kun liikuin sen nukkuessa.
Iltaisin me käytiin lenkillä jos myöhemmin illalla oli treenit lenkki kesti tunnin iltoina kun treenejä ei ollut käytiin pidempi lenkki tai treenattiin itsekseen jossain missä uskalsin hetkeksi laskea hihnan kädestäni ja käskeä Ransua pysymään paikallaan.
Monesti kesken lenkin testasin sitä hiekkatiellä maahan, paikka kävelin itse jonkin matkaa eteenpäin välillä palasin takaisin sen luo ja palkitsin välillä kutsuin sen luokse ja annoin herkun.
Agilityä ja tokoa agilityä enemmän vaikka me ei edes osattu koirat piti laittaa maneesin seinän viereen odottamaan kun kasattiin esteet radoikis tai lyhyemmiksi harjoituksiksi Ransu haukkui ja vinkui koko sen ajan ja kaikkien muiden koirat olivat hiljaa mua hävetti mutta ne oli niitä vuosia kun en ollut vielä masentunut enkä pelännyt ihmisiä tai niiden reaktioita kuten myöhemmin.
Harjoitellessa Ransu kuunteli lähes koko ajan käskyjä se ei karannut toisten koirien luo välillä juoksi hetken jotain kohti mutta palasi kutsuttaessa takaisin.
Ne ajat oli hyviä mä tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuuluvani johonkin harrastukseen me oltiin aina kurssin huonoimpia mutta silti mä nautin nousta hetkistä.
Siitä onnistumisen tunteesta kun Ransu oppi uuden asian siitä ilosta kun se kuuntelikin mua tilanteessa jossa olin odottanut sen menettävän mielenkiinnon.
Harjoitusten jälkeen me maattiin väsyneinä sohvalla mä tuijotin telkkarista jotain ohjelmaa tai tein läksyjä niin että ne näyttivät siltä kuin olisin tehnyt ne Ransu makas mun jalkojen päällä ja mun kissa vähän kauempana.
Mä luulen että syyt miksi selvisin niin pitkään kotona olivat nää kaks ja kaverit koti oli tyhjä ja vihainen mutta Ransu piti mua elämässä sen rakkaus ja tarve kaikkeen ja tieto siitä että menettäisin sen kun en enää jaksaisi selvitä.
Niin kävi kuitenkin mutta ennen sitä iltaisin Ransu hyppäs mun sänkyyn ja kiersi itsensä ympäri kolme kertaa ennen kuin laskeutui makuulle mun jalkoihin.
Siinä se sitten nukkui koko yön samassa paikassa siksi mä monta kuukautta turvassa aluksi varoin sitä öisin sängyssä varoin vaikka ei se enää nukkunut mun kanssa.
Niin se pieni kulki mun mukana neljä ja puoli vuotta niin sen rakkaus sidottiin arjen mukana mun sisimpään me kasvettiin yhteen me kuuluttiin yhteen ja jotenkin musta tuntuu että niin me kuulutaan yhäkin me ollaan kuin vain yksi Ransu osa mua niin suuri osa että on vaikea ymmärtää miten oon pystynyt unohtamaan sen arjestani kokonaan.
Sellaista ne vuodet kai tekee ajaa erilleen jopa niitä erottamattomia.
Ja silti kaikesta huolimatta Ransun on ihan hyvä elää näin siitä huolehditaan ja se ruokitaan te luultavasti ajattelette että on helpompi kun se ei lähtenyt vieraan luokse itse asiassa ei oo se että mä palaan tänne muutaman kuukauden välein ja pikkuinen hyppää syliin repii vanhat haavat auki silti kestän tämän kivun enkä ikinä tahtoisi että Ransu ei täällä olisi sillä se on aina mulle se kaikista rakkain mun ensimmäinen koira.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229