102.

Se ikävä peltoaavoilla
kuristaa hiljaa sateen jälkeen mä en hymyile mä ymmärrän taas liikaa lopullisuudesta.
Ja mä itken illalla aamuyöllä unen jälkeen siellä toinen tulee pimeässä hetken kaikki on niin kuin pitääkin uni on jotain suurempaa kuin mikään muu mä itken kun aurinko paistaa silmiin mä itken kun ensimmäiset vesipisarat koskettaa maata sitten en enää jaksa on taas oltava hetki mukaihminen salattava kaikki se ikävä joka yöllä on kirjattu käteen.
Suojatiellä ja kirjastossa mä haluun huutaa eikö kukaan ymmärrä aikaa ei saa pysähtymään se valuu meidän läpi ja juoksee edellä kukaan ei saa siitä kiinni mut silti ihmiset on vain niin kuin ei oliskaan ajan kuluminen ei haittaa niitä mä en ymmärrä kun mut sen ymmärtäminen rikkoo ihan kokonaan eikä itku lopu millään aikaa ei oikeesti voi pysäyttää ja huominen on aina eilistä surullisempi.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229