1002.

Mä rakensin linnan niin korkean hienon hiekasta muovailin valmiiksi sain oi kerrohan äiti kun linnaani katson säilyy miks kauneus hetkisen vain?
Oi pienoinen tiedäthän kuinka tuo kaunis maan kukkanen kuihtuu ja pois häviää kun tehtävä kukkasen pienen on valmis poistuu ja kauneus muistoihin jää.
Myös sellaista asiaa toisinaan mietin silloin kun leikin oon onnellinen pikkulintusen pensaasta kuolleena löysin tunnetta tuota mä ymmärrä en.
On lapseni kaikilla tunnetta monta on pelokas, väsynyt, onnellinen kun hautasit lintusta niin viatonta nimi tuon tunteen on surullinen.
Oi kerrohan äiti kun yksin mä kuljen kerhoon tai kouluun tai minnekä vaan jos pelkoa ja yksinäisyyttäkin tunnen kuka mua silloinkin käy auttamaan?
On totta et aina ei äitikään ehdi kun lapseni hädässä on avuton vaan kerronpa sinulle lapseni pieni sinulla suojelusenkeli on.
- Cuulas
Ryhmässä annetaan tehtävä kirjoita ihmissuhteisiisi tavoitteita mun tavoite on selvä päästä eroon äidistä joko niin ettei tarvitse enää koskaan pitää mitään yhteyttä tai päästä niin kauas ja kasvaa henkisesti niin vahvaksi ettei se pysty enää millään satuttamaan.
Silti kaipaan turvaa tahdon olla se pieni lapsi jota suojellaan kaikelta omilta tunteilta ja toisten satuttavilta sanoilta.
Äidistäni mun on turha kirjoittaa sen tekemiset ja tekemättä jättämiset on käyty läpi niin monta kertaa menneisyys ei puhumalla muutu nykyisyyttä pystyy muuttamaan jos uskaltaa sanoa ääneen toiveensa.
Ja jos uskaltaa toivoa toiveistaan tosia jos jaksaa uskoa niiden puolesta esteitäkin kohdatessa mutta suurin mahdollisuus on toisilla ne voi tahtoessaan luoda sen turvan jos ne ymmärtää että se toimii siltana mun ja elämän välissä.
Että mä tarvitsen tuon sillan jotta pääsen elämään.
Äiti poltti sillan löi maahan luottamuksen polki näkymättömiin hautasi kivien alle tuhosi turvan sen kaiken jonka varaan olin elämäni rakentanut.
Syytä ei löydy koskaan jotain kaikki tuo kipu on opettanut suhtaudun varauksella kaikkeen luen ihmisten ilmeistä ja eleistä joskus vähän liikaakin näen sen mitä ne ei puhu.
Jotenkin aavistan sitä tavallista elämää en tuu ikinä elämään tää on pelkoa tunteita joille en tiedä nimiä ilonhetkiä kaikkea sekavassa mytyssä myrskynä sisälläni.
Ja mun pitäis oppia elämään tätä oppia luottamaan niihin joiden ei oo tarkoituskaan jäädä mun elämään.
Ristiriitoja on niin paljon enkä mä jaksais aina miettiä voisin vaan vajota viltin alle jäädä sinne painajaisiin jossa on käsillä eron hetket.
Mä elän niitä pelkoja uudestaan turvasta pois joutumista ja teidän lähtöjä enkä ikinä illalla silmiä sulkiessani ymmärrä miksi mun täytyy nukkua.
Tai että miksi nämä painajaiset miksi juuri nyt kun oon alkanut saada vähän otetta arjesta jaksan vähän enemmän kuin aiempina vuosina miks yöt muuttuivat nyt helvetiksi?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229