Taitoluistelu-urani / osa 1

Taitoluistelu on ollut koko lapsuus- ja nuoruusikäni yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Tulen jatkossa kirjoittamaan tänne blogiini satunnaisesti tekstejä urani varrelta sekä kokemuksiani taitoluistelusta. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron siitä, mistä ja milloin taitoluisteluharrastukseni lähti liikkeelle.

Taitoluisteluharrastukseni alkoi vuonna 2004. Luistelun pariin päädyin äitini kautta, sillä hän laittoi minut luistelukouluun ollessani nelivuotias. Äitini harrasti muodostelmaluistelua, ja kaksi vuotta vanhempi siskoni oli ollut jo vähän aikaa luistelukoulussa, joten luistelu oli jo tullut perheellemme tutuksi. En kuitenkaan muista itse ensimmäisistä luisteluvuosistani melkein mitään, mutta sen muistan, että olin aina innokas menemään jäälle ja pidin luistelusta todella paljon jo pienestä pitäen. Mieleeni on myös jäänyt erittäin vahvasti se hetki, kun olin juuri ennen seurani kevätnäytöstä nyrjäyttänyt nilkkani ja halusin siitä huolimatta todella paljon päästä esiintymään yleisölle, vaikka juuri ja juuri pystyin luistelemaan kipeän nilkkani takia. En millään halunnut jättää kultaisessa enkeliasussa esiintymistä väliin, sillä halu jäälle oli niin kova.

Kun olin alle kouluikäinen ja olin perhepäivähoidossa, vedin iltapäivisin luistelupukuni päälleni ja luistimet jalkaani ja odottelin pihalla, että äitini tulisi viemään minua harjoituksiin töistään päästyään. Niihin aikoihin mummini valmisti minulle ja siskolleni luistelupukuja, joita saimme useita erilaisia kappaleita niin harjoituksiin kuin kilpailuihinkin käytettäviksi. Välillä puvut olivat ehkä vähän liian isoja tai eivät istuneet ihan täydellisesti, mutta se ei menoa haitannut, sillä olin kuitenkin iloinen siitä, että minulla oli niin monia erilaisia pukuja olemassa.

Opin yksöisakselin noin 7-8-vuotiaana, jolloin myös kilpailin ensimmäisiä kertoja. Ensimmäisissä kisoissani en päässyt vielä mitaleille asti, mutta pian koittikin kilpailu, jossa voitin yllätyksekseni kultaa. Olin todella iloinen, sillä olin voittanut ensimmäisen kultaisen palkintoni ja vielä sellaisessa kilpailussa, jossa osanottajia oli todella paljon. Muistan myös lämpimästi sen, kuinka äitini heitti minulle aina kisoissa suoritukseni jälkeen jäälle jonkin pehmolelun, ja parhain saamani pehmolelu oli sellainen todella iso pupupehmo. Kisasuoritusten jälkeen luistelijoille annettiin aina kuumaa mehua, mikä jäi myös hyvällä tavalla mieleeni.

Yhdeksänvuotiaana kilpailin ensimmäisissä ulkomaankilpailuissani Tukholmassa. Kisasuoritus meni minulta todella hyvin, ja laivalla kotimatkallamme Suomeen sain kuulla, että saapuneen viestin mukaan olin sijoittunut kisoissa hopealle. Emme olleet odottaneet kisoista palkintosijaa, joten emme myöskään jääneet palkintojenjakoon. Toinen sija tuli onnistuneesta suorituksestani huolimatta erityisesti minulle positiivisena yllätyksenä.

Ollessani yksitoistavuotias pääsin Suomen Taitoluisteluliiton Talent-ryhmään, johon valittiin oman ikäisiäni lahjakkaita nuoria luistelijoita. Menestyminen kilpailuissa ja valinta Talent-ryhmään pitivät motivaatiotani kohdillaan. Muistan, kuinka aina kilpailupäivinä pidin ylläni paitaa, jossa luki "This is my Lucky day!" ja jos en ollut laittanut paitaani päälle kisapäivänä ja olin epäonnistunut suorituksessani, sanoin vitsaillein epäonnistumiseni johtuneen siitä, kun olin jättänyt paidan kotiin.

Vaikka minulla oli kilpailuissa monia kovia vastustajia, en silti menettänyt uskoa omiin kykyihini, vaan luotin omaan osaamiseeni ja tiesin, että minulla olisi mahdollisuuksia kehittyä. Motivoinut ja määrätietoinen asenne olikin ehkä se tärkein tekijä kehittymisessäni. Missään vaiheessa minulle ei tullut mieleenikään lopettaa luistelua. Kun noin 11-vuotiaana lehtihaastattelussa minulta kysyttiin tavoitteitani tulevaisuudelle, totesin, että haluan kehittyä niin pitkälle kuin mahdollista. Halusin päästä kilpailemaan SM-Senioreihin ja oppia kaikki kolmoishypyt lutziin saakka, sekä myös arvokisaedustukset houkuttelivat. En kuitenkaan halunnut ottaa liikaa paineita tavoitteistani enkä missään vaiheessa uskaltanut sanoa tavoittelevani paikkaa Olympialaisiin tai jopa Olympia-kultamitalia, niin kuin jotkut muut luistelukaverini olivat haaveilleet. Olin jo silloin jollain tapaa realistinen luonteeltani ja ajattelin Olympialaisia ja EM- tai MM-kisoja enemmänkin sellaisella asenteella, että jos pääsisin sinne, niin hieno juttu, mutta jos en, niin ei se haittaisi, sillä sinne pääsee kuitenkin todella harvat ja pääseminen sinne ei ole helppoa.

12-Vuotiaasta eteenpäin aloin kokemaan murrosikää, jolloin tunteiden hallitseminen kävi vaikeammaksi. Välillä minulla oli vaiheita, jolloin itkin harjoituksissa lähes päivittäin, sillä olin niin pettynyt epäonnistumisiin. Joskus ohjelmani oli mennyt niin huonosti, että jään jälkeen totesin vihaisesti meneväni tekemään ohjelman uudestaan treenien jälkeen yleisöjäälle. En sinne kuitenkaan puheistani huolimatta mennyt, mikä oli kuitenkin ehkä vain hyvä asia. Näihin aikoihin jouduin myös ensimmäisiä kertoja hetkeksi jään laidalle jäähyille, sillä en ollut keskittynyt tarpeeksi ja olin harjoitellut huonosti. Jäähyillä ehdin hieman kasaamaan ajatuksiani ja sain itseäni rauhoitettua.

Opin kaksoisakselin 12-vuotiaana ja kilpailin silloin Debytanteissa. Oli hienoa osata tehdä hyppy, josta sai kisoissa paljon pisteitä ja jota kovin moni ikäiseni luistelija ei vielä osannut. Aloin tekemään kisaohjelmissani kaksi kaksoisakselia ja niiden ansiosta olin lähes joka kilpailussa palkinnoilla. Ollessani toista kertaa Tukholman kilpailussa tein lähes puhtaan ohjelman, johon sisältyi kaksi kaksoisakselia, ja sijoituin jälleen kilpailussa toiseksi. Kultaa ja pronssia voittivat taitavat venäläiset luistelijat.

Debytanttiikauteni päätti kultafinaali-kilpailu, jossa epäonnistuneesta suorituksestani huolimatta voitin kultaa. Ensimmäisen kolmoishyppyni, kolmoissalkkovin opin 13-vuotiaana. Kilpailin silloin SM-Noviiseissa, ja silloin kaksoisakselin lisäksi kolmoishypyistä sai bonuspisteitä, joten vaikka en aina onnistunutkaan ohjelmani hypyissä, olin silti bonuspisteiden ansiosta vahvoilla. Muistan, kuinka eräässä kisassa olin kaatunut vapaaohjelmani kolmoishypyt ja kisan jälkeen itkin todella paljon vielä ennen palkintojenjakoakin, sillä olin niin pettynyt. Voitin kuitenkin kisan, mutta en silti ollut tyytyväinen. Olihan se vähän hassua, kun olin kisan paras luistelija ja silti ehkä kaikista eniten itseensä pettynyt luistelija.

Urani seuraavista vaiheista kerron tulevissa postauksissa.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Hakkarainen,
Kuuntelen paraikaa Kiira Korven elämänkertaa, jonka kautta taitoluistelumaailma on tullut hitusen tutummaksi tällekin liukastelevalle hokkaritytölle. Koetko itse, että taitoluistelupuolella nuorille naisille asetetaan liian kovat ulkonäköpaineet? Mielenkiintoinen postaus!
aatenarikka.blogspot.com/
JoannaKallela
JoannaKallela,
Kiitos kommentista! 😊 En koe, että taitoluistelussa asetetaan liian kovia ulkonäköpaineita, sillä monissa muissakin lajeissa, kuten voimistelussa tai baletissa painoa ja ulkonäköä tarkkaillaan ihan samalla tavalla, ellei jopa enemmänkin. Joissain taitoluisteluseuroissa painoa ei tarkkailla, kun taas jossakin luistelijalle saatetaan sanoa ihan suoraan, että hänen pitää laihduttaa. Venäjällä painontarkkailu on varmaan vielä kovempaa kun Suomessa, sillä siellä kuulemma luistelijat käyvät päivittäin vaa’alla. Suomessa onneksi valmentajat osaavat usein huomauttaa painosta ystävälliseen sävyyn ja kertoa, että liian alhaiseksi paino kuitenkaan ei saa mennä. Luistelijat monesti asettavat itse itselleen ulkonäköpaineita, kun he vertailevat itseään muihin luistelijoihin. Eri ihmiset ottavat myös eri tavoin vastaan palautteet omasta ulkonäöstään - esimerkiksi itse en varsinaisesti kokenut mitään stressiä siitä, kun valmentajani joskus sanoivat rasvaprosenttini olevan liian korkealla ja sen, että minun pitäisi muuttaa rasvaa lihakseksi. Kaikki riippuu siitä, minkälaiset tavoitteet luistelijalla on ja miten hän osaa suhtautua asioihin.

Taitoluistelijan on hyvä olla hoikka ja kropan urheilullinen, joten tietysti jokaisen huipulle tähtäävän urheilijan täytyy tietää, miten oikeanlainen ruokavalio tulisi koostaa, ettei painoa kertyisi liikaa. Valitettavasti kuitenkin joidenkin kohdalla painon tarkkailu menee liiallisuuksiin, mistä seuraa syömishäiriöitä. Joskus voi olla vähän vaikea määritellä sitä, missä menee terveen ja epäterveen painon tarkkailun raja.
nouw.com/joannakallela