Mitäpä sitä salaamaan, ettei meille suotu sitä helpointa ensimmäistä vauva vuotta.

Turha sitä on kieltää etteikö meillä riideltäis, kiukuteltais, huuudettais ja haukuttais. Nyt ei siis puhuta lapsista vaan ihan meistä aikuisista joiden pitäisi toimia esimerkkinä lapsille.

Välillä toisen saa suuttumaan ihan sillä, että sanoo "huomenta" väärällä äänen sävyllä. Välillä kysyn itseltäni miten helvetissä kaikki on ajautunut tähän, miksi me riidellään näin typeristä asioista vaikka rakastetaan toisiamme. Me satutaan olemaan kaksi maailman jääräpäisintä ja omatahtoisinta ihmistä, hermot palaa 0-100 ihan nanosekunissa.

Mikä ihme on se syy miksi meillä on tällästä?

Ettei ihmiset nyt oleta meidän tekevän eroa niin kyllä me ollaan onnellisesti yhdessä tän kaiken keskellä, kyllä meille edelleen sanotaan "rakastan sua", eikä me mitään eroa olla tekemässä. Meillä on myös niitä päiviä kun kaikki on hyvin ja oikeesti kaikki menee loistavasti.

En kiellä sitä ettenkö koskaan olis sanonut itselleni ettei tässä oo mitään järkeä. Mutta hitto mä rakastan tuota miestä niin mielettömästi, ettei yks väsymys meitä erota.

Tiedän että tätä lukee moni sellainen ihminen, joka rakastaa mässäillä mun elämällä ja sen sisältämillä asioilla, mutta mä päätin kertoa tän silti.

Moni on sanonu mun antavan elämästäni täydellisen kuvan someen, niin halun nyt korjata asiaa vähän. Kyllä meilläkin välillä riidellään ja voi kyllä myös meillä ollaan väsyneitä.

"Jos me noustiin pohjalt niin me noustaan maastaki, rakastan sinua"

3. elokuuta 2017 kello 06:19 syntyi rv 33+5 meidän perheeseen toinen poika mitoin 2225g & 44cm

Siitä alkoi myös elämäni raskaimmat viikot, siitä alkoi myös järkyttävä epätietoisuus ja pelko tulevasta. Wikellä oli ikää reilu 2 viikkoa, kun mä vasta oikeesti tajusin etten oo enään raskaana ja tuo lapsi tuolla keskoskaapissa on se jonka pitäisi vielä olla mun mahassa.

Mitä tapahtui ja miksi meidän pojasta tuli keskonen?

27. heinäkuuta meni käymään näytillä kun oli muutamana päivänä supistellut, no enhän mä koskaan sieltä sairaalasta enään vauva mahassa lähteny. Jäin osastolle ja jälleen kerran muhun tökittiin kortisoni piikkiä toinen toisensa jälkeen, kipulääkkeitä ja supistusten estolääkkeitä. Mikään noista ei rauhoittanu supistuksia, viimenen mahdollisesti auttava keino oli laittaa supistusten estolääkkeet tipan kautta suoneen. Tipasta huolimatta ne supistukset pysy eikä laantunu mihinkään.

2.elokuuta lääkäri teki päätöksen, että otetaan tippa pois ja että vauva on nyt päättänyt tulla niin ei sitä oikein voi estellä enään millään. Niinhän siinä kävi, että supistuksia alko tuleen vaan lisää ja säännöllisemmin melkein heti kun tippa otettiin pois.

Kaikki tapahtu niin nopeesti, etten vaan osannu käsittää kaikkee. Yhtäkkiä olinkin synnytyssalissa 7 viikkoa etuajassa synnyttämässä. Synnytys meni hyvin ja nopeesti. Mika lähti vauvan kanssa teholle ja mä jäin yksin saliin. Siinä mä istuin yksin sängyllä ja odotin koska joku tulee kertoon miten Wikke voi.

Mut siirrettiin synnyttäneiden osastolle yksin, ilman vauvaa. Mulla oli huonekaverina sellainen nainen jolle mun teki mieli haistattaa vittu välillä. Se valitti kuinka imetys ei onnistu, kuinka on väsyny, kuinka toi vauva vaan itkee, kuinka ei osaa mitään, tuntu ettei ollut yhtään kiitollinen lapsestaan... Mun teki mieli sanoo sille että olis saatana kiitollinen siitä, että se lapsi on siinä sun vieressä. Mä olisin tehny mitä vaan, että olisin saanut oman lapseni siihen viereen vaikka sitten vaan itkemään.

Pääsin onneks jo seuraavana päivänä synnytyksestä kotiin, se oli vaikeeta lähtee kotiin ilman vauvaa. Kotona nukkumaan mennessä tuli poru joka kerta kun näin Wiken sängyn tyhjänä oman sänkyni vieressä. Muistan tosi vähän Wiken ensimmäisistä viikoista, mä elin jossain omassa kuplassani. Olin niin rikki kun ihminen voi vaan olla, mä syyllistin itteeni kaikesta tapahtuneesta ja mietin mitä mä olisin voinu tehdä toisin. Mulla oli niin paha olo henkisesti, ettei sitä osaa edes kertoo.

En unohda koskaan sitä osaston hajua, niitä piipittäviä koneita. En unohda koskaan sitä miten paljon mä pelkäsin menettäväni ton pojan, muistan täydellisesti jokaisen kerran kun laitoin osaston oven kiinni ja repesin tolkuttomaan itkuun, musta tuntu että tukehdun siihen pahaan oloon mikä mulla oli.

Jälkeen päin se neljä viikkoa oli tosi lyhyt aika, sillon se tuntui ihan ikuisuudelta. Nyt meillä on kaikki hyvin ja poika on kotona ja sai nimekseen Winston.

Wikke on pian 4kk (ki 2kk) painoo on 4110g & 54cm <3

Tosiaan en oo hetkeen tänne mitään kirjotellut, voisin kertoo vähän mitä kaikkee on tapahtunut viimeisen seitsemän kuukauden sisällä.

Me muutettiin pois Ylöjärveltä kokonaan uudelle paikkakunnalle, Wäinöstä on kasvanut taapero ja meidän perheeseen syntyi uusi vauva.

Tosiaan me muutettiin Sastamalaan, asutaan omakotitalossa. Wäinö on 1.5v omatahtoinen taapero ja minä jäin äitiyslomalle elokuun alussa, kun meidän pienempi poika otti varaslähdön maailmaan ja päätti syntyä seitsemän viikkoa etuajassa.