Kaksi pientä poikaa ja parisuhde.
Mitäpä sitä salaamaan, ettei meille suotu sitä helpointa ensimmäistä vauva vuotta.
Turha sitä on kieltää etteikö meillä riideltäis, kiukuteltais, huuudettais ja haukuttais. Nyt ei siis puhuta lapsista vaan ihan meistä aikuisista joiden pitäisi toimia esimerkkinä lapsille.
Välillä toisen saa suuttumaan ihan sillä, että sanoo "huomenta" väärällä äänen sävyllä. Välillä kysyn itseltäni miten helvetissä kaikki on ajautunut tähän, miksi me riidellään näin typeristä asioista vaikka rakastetaan toisiamme. Me satutaan olemaan kaksi maailman jääräpäisintä ja omatahtoisinta ihmistä, hermot palaa 0-100 ihan nanosekunissa.
Mikä ihme on se syy miksi meillä on tällästä?
Ettei ihmiset nyt oleta meidän tekevän eroa niin kyllä me ollaan onnellisesti yhdessä tän kaiken keskellä, kyllä meille edelleen sanotaan "rakastan sua", eikä me mitään eroa olla tekemässä. Meillä on myös niitä päiviä kun kaikki on hyvin ja oikeesti kaikki menee loistavasti.
En kiellä sitä ettenkö koskaan olis sanonut itselleni ettei tässä oo mitään järkeä. Mutta hitto mä rakastan tuota miestä niin mielettömästi, ettei yks väsymys meitä erota.
Tiedän että tätä lukee moni sellainen ihminen, joka rakastaa mässäillä mun elämällä ja sen sisältämillä asioilla, mutta mä päätin kertoa tän silti.
Moni on sanonu mun antavan elämästäni täydellisen kuvan someen, niin halun nyt korjata asiaa vähän. Kyllä meilläkin välillä riidellään ja voi kyllä myös meillä ollaan väsyneitä.
"Jos me noustiin pohjalt niin me noustaan maastaki, rakastan sinua"
