Moving to the UK

Olen muuttanut ulkomaille elämäni aikana nyt kolme kertaa. Ensimmäisen kerran lähdin Yhdysvaltoihin, mutta koska tarkoituksena oli olla siellä vain puoli vuotta ja tulla sitten takaisin Suomeen, ei se tuntunut niin uhkaavalta. Lisäksi hakuprosessi ja lähtöön valmistautuminen oli hyvin tuettu yliopiston puolesta, ja minulla oli kaveri joka oli lähdössä samaan paikkaan. Toisaalta taas se oli ensimmäinen kerta kun lähdin niin kauas, käytännössä yksin, mikä oli myös hyvin jännittävää. Noh, siellä ollessa elämä heitti kärrynpyörää ja aloitti muutosten aallon, jonka vietävänä ollaan edelleen! Espanjaan muuttaessani olo oli kovin ristiriitainen, sillä oli haikeaa jättää oma kotimaa jälleen, mutta toisaalta vastassa oli tukiverkosto, joka auttoi uuteen maahan sopeutumista. Ja Espanja on kyllä voittanut ison paikan sydämessäni!

// I've gone through the process of moving abroad three times. The first time was when I left for the US, but since I was only supposed to be there for one semester and then come back home to Finland, it didn't feel that intimidating. Also I got a lot of support throughout the application process and preparations from the university, and I had also become friends with another girl leaving to the same place. Of course, it was also the first time I was going so far away, basically by myself, so it was pretty exciting too. Well, as you probably know by now, my life pretty much turned around during that time, and changes certainly didn't stop there! When I relocated to Spain, I was feeling very conflicted, because I was once again leaving my home country, but on the other hand, I was also supported by a safety net that helped to settle in the new country. And I gotta say, Spain definitely won over my heart!

Nyt tänne britteihin muuttaessa pään sisällä on ollut käynnissä jos jonkinlaista ajatusta, päällimmäisenä epävarmuutta ja pelkoa. Tulimme tänne A:n kanssa kahdestaan, mutta A:n veli asuu Manchesterissa, eli ainakin samalla saarella ollaan!. Silti olo on välillä jotenkin turvaton verrattuna viime vuoteen, kun asuimme A:n perheen kanssa. Toisaalta on ihanaa olla kaksin, kokata kahdelle, siivota kahden jälkiä, pyöräillä joka paikkaan ja tehdä pariskuntajuttuja, mutta toisaalta kaikki muut ovat niin kovin kaukana.

// Now that we moved to the UK, I've been going through a lot of thoughts, mostly the feelings of insecurity and fear. It was just the two of us coming here, but luckily A's brother lives in Manchester, so at least we are on the same island! Yet, I often feel a little lost in comparison to last year when we were living with A's family. It's been so nice when it's just us two, to cook for two, to clean up after two, to cycle everywhere, to do couple stuff; but still, everyone else is just so far away.

Olen todella ylpeä A:sta ja siitä, miten hän on tänne tiensä raivannut, ja minulle on myös ollut aika itsestäänselvää, että kuljen hänen mukanaan minne vain. On hienoa ja haikeaa katsella vierestä, miten A pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin, käymään merkittävien henkilöiden pitämillä luennoille (viimeisimpänä Dua Lipa!!), ja tietenkin opiskelee ahkerasti; hän on ansainnut tämän kaiken, ja olen tukena joka asiassa. Kuitenkin, kun toinen tekee jotain niin merkityksellistä, tulee itselle epävarma olo. Mitä minä teen täällä?

// I couldn't be more proud of A and everything he has achieved, and because of that, it was clear to me that I would follow him here. It was been both great and wistful to watch from the side as he gets to meet new people, see lectures given by impressive visitors (like Dua Lipa just yesterday!!), and of course studies hard; he deserved all of this, and I stand by him proudly. But when someone else is doing something so meaningful, it makes me feel somehow insignificant. What am I actually doing here?

Työnhaku on raskasta, varsinkin Cambridgen kokoisessa kaupungissa. Optimismi alkaa ajoittan rakoilla ja vaihtua realismiin ja itsekriittisyyteen. Lannistan itse itseäni moittimalla omia kykyjäni uuden 'ei kiitos' -sähköpostin tullessa, mutta onneksi muut läheiseni ovat armollisempia ja kannustavampia. Myös tutustuessani uusiin ihmisiin olen saanut enemmän kannustusta kuin ihmettelyä muuttaa tänne ilman tiedossa olevaa työpaikkaa. Onkin totta, että työpaikan löytämiseen voi mennä kuukausia, ja minun prosessini on vasta alussa. Ehkä osa epävarmuuttani kumpuaa myös pettymyksestä, kun aidosti kiinnostavat työpaikat menevät sivu suun. Ja sekin on tietenkin normaalia, sillä vaikka olenkin jonkinlaisessa altavastaajan asemassa uutena hakijana ilman relevanttia kokemusta, kunnianhimoa ja tavoitteita täytyy silti olla. Hitto vie, olen kouluttanut itseäni monen vuoden ajan, hakenut kesätöitä vuosi toisena perään, ja hionut CV:n ja saatekirjeen niin minttiin, että tämä myös välittyisi hakemuksissani.

// It's a tough game when applying for a job, especially when the market is as small as Cambridge. My optimism is starting to crack and change into realism and self-critique. I am my worst critique as I put myself down after every 'no thanks' email. Luckily, others are more encouraging, and every time I meet new people, they have all been very supportive and understanding when I tell them I have moved here without a job in place. Of course, I am aware that it can sometimes take several months to find a job, and my search has just begun. I think part of my insecurity stems from the disappointment of being rejected from job that I was genuinely interested in - which is, of course, normal too, because in some ways I feel like an underdog just entering the labor market without much relevant experience, but I still have a lot of ambition and objectives. I mean come on, I have educated myself for so many years, got myself a summer job every summer, and polished my CV and cover letter to reflect all this passion.

Ja lisäksi olemme olleet täällä vasta kolme viikkoa, mikä on ollut kaikista aktiivisinta hakuaikaani. Olen kai malttamaton, ja Brexit-uutisten tulviessa joka kanavasta, alkavat meidän kämpän seinät pikkuhiljaa kaatua päälle. Näinä hetkinä koen parhaimmaksi laittaa läppärin kannen kiinni, jättää työasiat hetkeksi kotiin, ja lähteä pienelle happihyppelylle. Meidän naapurusto on niin brittiläinen kuin voi olla, ja aina kävelyllä ihastelen söpöjä taloja.

// And when you really think about it, we have only been here for three weeks, which has really been my most active time for applying. I just feel increasingly impatient, and with the Brexit news becoming crazier by the hour, the walls of our home are starting to tighten in. At such times, I find it better to just close my laptop, set aside all application stuff, and head out for some fresh air. Our neighborhood is as British as you can imagine, and I love walking around in the middle of all the cute houses.

Vaikka moni asia ahdistaa, on kaikki kuitenkin aivan hyvin. Olen tavannut mukavia ihmisiä Suomi-seuran kokoontumisessa, fiilistellyt syksyn värejä, ottanut keittiön taas haltuuni, ja myös herätellyt tätä blogia. Oli ne ajatukset sitten iloisia tai vähän pohdiskelevempia, niiden kirjoittaminen kummasti selventää päätä. Ja tajuaa, ettei tässä sen kummempaa hätää ole. Kaikki ajallaan ja omalla painollaan. Ja positiivinen asenne ennen kaikkea!

// Even though there are many things making me nervous, I want to believe that things are fine in the end. I have met some nice nice people through a Finnish association, taken in all the beautiful Autumn colors, started cooking again, and also gotten back to the blog. Whether is happy thoughts or something more thought-provoking, writing things down seems to really clear my head. And it helped to realize that things really are fine. Everything will come when the time is right. And above all, keep up the positive attitude!

xx Meeri

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229