THOUGHTS ABOUT MY INSECURITY

LIFESTYLE

Tiedättekö ne ihmiset, jotka suuntaa rohkeasti eteenpäin näyttämättä pienintäkään epävarmuuden merkkiä? Ne, jotka eivät tuhlaa aikaa vertailemalla ketään keskenään, vaan osaa luottaa omaan itseensä? Tai ne, jotka vastoinkäymisistäkin huolimatta painavat menemään kuin mitkä tahansa ennalta ohjelmoidut robotit? En mäkään.

Oon muutamaan otteeseen saanut kuulla muilta, kuinka reippaalta, itsevarmalta ja pirteältä vaikutan, ja kuinka munlainen ihminen tulee pärjäämään missä tilanteessa tahansa. Mä en ole koskaan osannut ottaa näitä asioita niin kuin kehuja otetaan vastaan, mutta en ole koskaan kieltänytkään - kai mä sellainen sitten olen, kun niin moni ihminen on siitä huomauttanut. Ei ole kuitenkaan mikään vale, että joskus peiliin katsoessa sitä vääntää hieman väkinäisen hymyn, nappaa laukun lattialta ja lähtee päivän rientoihin, kirjaimellisesti sydän kurkussa tykyttäen.

You know those people who bravely head forward without showing any kind of insecurity? Those who won't waste time to comparing anyone to another but simply trusts themselves? Or those who move forward despite setbacks like some programmed robots? Neither do me.

I've heard a couple of times how I seem confident, breezy and cheery most of the time and how someone like me is going to succeed in any kind of situation she faces. Yet I've never known how to accept those things and only thank people for saying something so kind about me - I don't say I denied them but anyway. Maybe I am those things? But it's not a lie that sometimes looking in the mirror I force a smile on my face, grab my bag on the floor and head outside, literally my heart up in my throat.

Niin kauan kuin muistan oon vältellyt parrasvaloissa oloa, esiintymistä tai huomion keskipisteeseen joutumista. Koulussa järjestetyt esitelmät aiheuttivat kylmän hikeä jo viikkoja ennen h-hetkeä, ja lukiossa otin asian puheeksi opettajien kanssa; sain pitää omat esitelmäni pienryhmässä, jossa oli muitakin esiintymispelkoisia. Isommissa kaveriporukoissakin olin äänessä, mutta mun rooli oli silti aina vetäytyä osaksi taustajoukkoja. Oon jollain tavalla persoonaltani peilailija, joka reagoi asioihin niin kuin muutkin; kun pidetään hauskaa, niin silloin vedetään täysillä, ja jos yhdellä ihmisellä on ahdistunut olo niin silloin mäkään en voi korostaa omaa iloani. Tämä piirre on toisaalta auttanut mua nauttimaan täysin rinnoin erinäisistä tapahtumista, koska mulla ei ole ollut hyvää tekosyytä, jonka turvin olisin voinut skipata lukion risteilyt, nasut, wanhat tai penkkarit.

Entä sitten, kun mulle sanotaan, että kannattaa olla vaan oma itsensä. Minkälainen mä olen, kun oon oma itseni? En nyt varsinaisesti puhu mistään identiteettikriisistä, koska osaan kuvailla itseäni sopivilla adjektiiveilla. Mutta välillä olisi kiva tietää, mihin boxiin itsensä laittaisi, jos joku kysyisi - mä en nimittäin tiedä. Useasti uusiin ihmisiinkin tutustuttaessa annan itsestäni parhaimman mahdollisen kuvan, mutta ajan kuluessa se kuva muuttuu hyvinkin paljon. Hyvä vai huono? Toisaalta sellainen sopeutumispakko, joka itseltäni kumpuaa sisältäpäin, on johtanut siihen, että oon tutustunut vääränlaisiin ihmisiin tai paineenalaisena esittänyt jotain, mitä en ole.

For as long as I remember I've avoided being the center of attention. At school I was afraid of presentation and in high school I finally had courage to talk to the teachers; in the end I was able to keep the presentations for a few people who were also scared of performing in front of the class. And usually in a big group of friends I was kind of loud but my role was to stay in back - I didn't want to draw the attention to me. Somehow I must be that kind of person who mirrors other people's reactions. If someone is having crazy fun, so am I but I never ever rub my happiness onto someone's face who's feeling down. This side of me has helped me to enjoy the good things about life as much as possible, like prom and parties, which I probably would've skipped. There was no excuse I could've told to my friends so I "had" to have fun...

What about when someone says you should be yourself? What kind of person am I when I'm being myself? I'm not talking about identity crisis but sometimes it would be nice to know which box I belong - right now I have no idea. Usually when getting to know someone new I'll give them the best image of me but in time it changes, a lot. Is it good or bad? On the other hand I've got to know wrong kinds of people and had to pretend to be something I'm not because I've desperately wanted to belong.

En varmasti ole ainoa, jolla itsevarmuus saattaa heilahtaa parissa päivässä nollasta sataan. Ja tömähtää maahan ihan yhtä nopeasti. Nämä piikit on toisaalta saanut mut puskemaan itseäni eteenpäin esimerkiksi kouluun tai some-harjotteluun haussa. En olisi välttämättä vieläkään kokenut kumpaakaan, jos en olisi herännyt eräinä päivinä intoa hehkuen, sellaisella "fuck it" -asenteella ja laittanut hakemuksia menemään. En mä silti kuvailisi itseäni rohkeaksi - mulla on vaan ihan sairaan palava halu menestyä, tavoittaa mun unelmat ja olla jotain.

I've probably not the only one whose conficende is at 100 at some point but then crashes in a second - and might increase again just as fast. These spikes have been the reason I've actually accomplished something already. I would've never applied for school or the internship if I didn't have a small moment of confidence and that "fuck it" attitude. Still I wouldn't describe myself as brave - I just have a burning desire to succeed, reach my dreams and be something.

Ja miksi ihmeessä kirjoitin tämän? Koska mulla on tänään työhaastattelu, joka jännittää IHAN SIKANA!!

And why did I write this post? Because I'll have a job interview today and I'm SO NERVOUS!!

Tykkää-merkinnät

Kommentit