AVAUTUMINEN

Mä en tiedä miksi, mutta musta tuntuu, että olisi ihan kiva kirjottaa teillekkin näitä henkilökohtaisempiakin juttuja, joita yleensä kirjotan vaan toiseen blogiini, jota pidän yksityisenä. Inhoan kirjoittaa päiväkirjaa käsin, vaikka sitäkin on tullut harrastettua monta vuotta. En tuu tällä kerjäämään minkäänlaisia säälipisteitä sun muita, mä vaan halusin vähän avata teillekkin missä mä oon nyt menossa.

En tiedä, oonko koskaan täällä maininnu, kuinka mulle ollaan vuosikaudet kerrottu, että kahdeksasluokka on raskain kaikista peruskoulun luokka-asteista. Ennen ajattelin siihen sisältyvän vaan vaikeat aineet ja aiheet, mutta nyt oon tajunnu, ettei se ollut raskas ainoastaan fyysisesti vaan myös henkisesti. Musta tuntuu, että ilman minkäänlaisia henkisiä "ongelmia", tää luokka olisi mennyt kun vettä vaan.

Ensinnäkin, mä kiinnostuin ja ihastuin yhteen ihmiseen. Niin sanottuun vanhaan tuttuun. Olin koko syksyn riippuvainen tän ihmisen seurasta ja sen kanssa juttelemisesta. Mä en oo koskaan jaksanut kenenkää kaa jutella niin pitkään kyllästymättä, niin hölmöistä ja typeristä asioista ja ollut oikeasti surullinen, kun jommankumman piti mennä nukkumaan tai lähteä kotiin tai jotain. Musta tuntu ekaa kertaa pitkään aikaan sellaselta oikeasti onnelliselta, rakastetulta ja että musta oikeasti tykättiin. Mun ei edes tarvinnut yrittää miellyttää ketään. Parasta oli, että tää ihminen oli kun mun unelmista: kiltti, hauska ja vähän ujo. Oltiin molemmat ja jälkeen päi ajateltuna koko juttu tais olla vähän kömpelö, mutta toi oli yhtä parasta aikaa mun elämässä.

Toiseks, mun entinen paras kaveri sairastu. Se iski mua pahasti, koska tää ihminen oli aina enne ollu niin valovoimanen, tekevä, tsemppaaja ja mä tajusin, että mun pitäisi olla tätä kaikkea, et saisin sitä piristettyä. Jokin siinä sitten vaa naksahti, mä epäonnistuin ja kaikki lähti. En tiiä, iskikö muhun joku, sainko jonkinlaisia vaikutteita (?) vai mitä, mutta musta ei ollut enää mihinkään. Mua ei kiinnostanut lähteä ulos kavereiden kanssa, halusin vaa makaa sängyssä ja jos halusin ns. pois tästä maailmasta, kuuntelin musiikkia, kattelin sarjoja tai bloggasin. Toki tähänkin vaikutti asioita, joita en nää omassa (lähi)tulevaisuudessani. Musta tuntui ja lopulta tuli ulkopuolinen.

Sitten alko huhut musta, jotka pilasi kaverisuhteita muutaman ihmisen kanssa ja se sai mun silmät avautumaan: ketkä oikeasti oli mun rinnalla nii hyvinä ku pahoinaki aikoina. Yks asia iski muhun taas pahasti. Näitä ihmisiä oli tasan yks, joka ei oo koskaan luovuttanu mu suhteen, vaikka oon ollu ihan hirveä nää viimeset pari vuotta. Mutta oon kiitollinen edes tästä yhestä: ilman sitä en olisi varmaan koskaan päässyt kouluu asti. Mun blogin julkasua odottavat kommentit ja askin inbox oli täynnä haukkuja siitä, kuinka kaksnaamanen olin, pinnallinen, huora, läski, horo, tyhmä, valehtelija... Mä en edes pysty laskemaan iltoja/öitä joina itkin itteni uneen ja yritin olla ihan hiljaa, ettei siskoni toisella puolella huonetta kuullut mitään. En halunnut kertoa kellekkään mitään, en halunnut tehdä jutusta isoa. Mä tiesin, että tääkin loppuisi aikanaan. Mä en halunnut olla heikko, sillon olisin vieläkin helpompi kohde.

Ei tästäkään mennyt kauaa, kun alkoi koulukiusaaminen. Lievä sellanen, mutta kuitenkin. Asia, jota en koskaan olisi kuvitellut tapahtuvan mulle ja jota pelkäsin älyttömästi. Tää ei varsinaisesti ollut iso juttu, tätä harrasti vaan yks ihminen, joka aina satunnaisesti veti ihmsiä mukaan touhuun. Yks kerta on jäänyt mun päähän ja itken vieläkin joskus iltaisin tätä ajatellessa. Oli ihan alkukevättä, kun lunta oli vielä maassa ja se oli just sellaista kovaa, jäistä, koppuraista. Kävelin kotii koulusta iha normaalisti, ku yhtäkkii huomaan jonkun lumipallon lentävän mun ohi. Käännyn ja kolme poikaahan mua tulee mun perässä, mukaanlukien tää kiusaaja. Eka ajattelin jutun olevan harmiton, ne heittää pari lumipalloa ja lähtee menemään. Siinä vaiheessa vielä nauroin, muttei hirveän pitkälle päästy, kun tää yks alkaa työntämään mua ojaan. Eka vähän hellemmin, en kaatunu, sitten uudestaan ja kaaduin. Mulla ei ollut lapasia, iphone kädessä melkein upposin lumeen. Iphone tällä hetkellä sammui, eikä lähtenyt enää päälle. Mulla oli jo hiukset hieman märät, sormet jäässä ja lunta laseissa. Harkitsin jo pikkasen, että lähen takasin päin, ehkä ne jättää mut rauhaan, mutta lähimpäs sitten vaan jatkamaan matkaa. Lumipallot ja -kokkareet lisäänty ja suureni, loppujen lopuksi sain pään kokosia kokkareita selkään. Tää on ollut ainoa kerta, kun oon itkenyt jossain julkisella paikalla, mutta yritin sitäkin peitellä - en halunnu näyttää heikolta. Mun teki mieli juosta, mutten kehdannut. Mä vaan päätin kävellä nopeemmin ja huokasin oikeasti syvään helpotuksesta, kun käännyin tielle, josta nää ihmiset eivät tulleet. Yks heistä kyllä käänty, koska asu samalla suunnalla, mutta arvatkaa tekikö tää mitään muuta kun tuli perässä? Ei. Lumeentyöntely jatku vielä lopputalven, keväällä kaikki jo rauhoittui. Pelkäsin edelleen lähteä koulusta, tosi usein sanoin kavereille heipat ja menin vessaan. Oleskelin siellä noin kymmenen minuuttia, jolloin aattelin kaikkien jo olevan lähtenyt. Yhdessä vaiheessa viivyttelin, jopa kaapeilla extrapitkään ja tää itseasiassa toimi. Sain kävellä ihan rauhassa ilman ketään vastaantulijaa tai ohimenevää.

Loppukevät meni rauhassa, useimmat luokkakaveritkin alkoi yhdessä vaiheessa taas puhumaan normaalisti, musta alkoi tuntumaan, että ei tää enää mitään. Mulla oli hauskaa koulussa, vaikka oli päiviäkin jolloin olisin voinut lyödä jokaista vastaantulijaa naamaan - mutta se johtui vaan musta itsestäni, ei kenestäkään muusta. Nyt oon edelleen vähän yksin, edelleen mulla on vain yksi ja ainoa luotettava kaveri, jonka kanssa puhun joka päivä. Silti musta on tullut jotenkin sulkeutunut. En edelleen mee oikein minnekkään ja lähden tästä maailmasta musiikin ja sarjojen avulla. Äiti ja sisko on ollut tosi huolissaan musta, mähän oon just nyt siinä iässä, että "mun pitäisi mennä ja tehdä." Yhdessä vaiheessa sain tietää, että koulun vaihtaminen oli käynyt ajatusten tasolla - tää järkytti mua pahasti. Ilmeisesti mun vaan haluttiin saavan kavereita ja joku jonka kanssa mennä.

Mä oon oikeasti kateellinen jokaikiselle ihmiselle, jolla on kaveripiiri, joka on luotettava. Kaikilla on hauskaa yhdessä, mitään draamaa ei oo kokoajan menossa, pahaa ei puhuta sun muuta. Joskus mä mietin, että mistä hemmetistä mäkin saisin tollasia ihmisiä mun elämään. Oon aina ajatellut, että kun peruskoulu loppuu ja mä pääsen jatko-opiskelupaikkaan, kaikki paranee. Sieltä saa pakostikkin uusia kavereita, yhteyksiä sun muita. Tällä hetkellä mä meen tällä mitä mun on, vaikka joskus ahdistaakin istua kotona ja katella sarjoja, kun miettii, että muut on kavereiden kanssa ulkona. Mutta kyllä mä pärjään.

Tykkää-merkinnät

Kommentit