Jotkut ystävät vain on aina ja ikuisesti välimatkoista huolimatta.
Mulla on paljon ystäviä, jotka asuvat usean kilometrin päässä, mutta hienointa on se, että vaikka aikaa kuluu ja elämäntilanteet muuttuu, niiden ihmisten kanssa se kaikki säilyy. Joskus soitellaan ja viestitellään useammin, joskus harvemmin, aina se on silti samanlaista. Aina kun nähdään meillä on ihan yhtä hauskaa, kuin vanhoina aikoina.

"Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana.."

Joistain ihmisistä on vaan tullut todella itsekeskeisiä ja oman edun tavoittelijoita. Ihan kuin siitä olis tullut joku trendi. Autetaan ainostaan, jos itse hyödytään jotain. Ollaan kaksinaamaisia, kateellisia ja puhutaan selän takana paskaa, vaikka se nyt on ollut aika yleistä kautta aikojen. Ei myönnetä omia virheitä tai osata edes pyytää vilpittömästi anteeksi. Välillä tuntuu, että se koko vilpittömyys ja aitous toisen ihmisen tukemisesta tai auttamisesta on kadonnut kokonaan.

Myös erilaiset elämäntilanteet vaikuttaa tosi paljon siihen omaan ystäväpiiriin. Osa kun alkaa seurustelemaan, ne ystävät 'unohdetaan' ja ollaan ainoastaan sen puolison kanssa. Lapsen saaminen on myös aika ystäviä karkottava tekijä. Raskausaikana kaikki oli todella innoissaan ja onnitteli, mutta lapsen synnyttyä ja kasvettua, ei ketään enää kiinnostanut. Ensimmäiset kuukaudet toki se äiti on pienen kanssa 24/7, eikä oikein kykene lähtemään tai tekemään mitään muuta. Mutta kyllä se äiti silti yhtälailla kaipaa kahviseuraa ja ystäviä ympärilleen. Osa äideistä toki on sellaisia, että haluaa vain olla sen oman perheen kanssa, eikä löydykkään aikaa enää ollenkaan ystäville.

Monen kanssa on tullut juteltua samasta aiheesta ja moni on sanonut samaa, että ystävät on kadonnut vauvan myötä, vaikka itse yrittäisikin pitää yhteyttä. Monesti myös kuulee kaikenlaisia olettamuksia
"En mä ajatellut sua kutsua, kun et sä varmaan kuitenkaan olis päässyt.."

Kun Noel syntyi, mua harmitti tosi paljon se, että osa ystävistä ei muuten pitänyt minkäänlaista yhteyttä, kun vinkuessaan lapsivaata, että päästään baariin. Harmi, koska mä itse en halua tuhlata sitä lapsivapaata dokaamalla ja makaamalla krapulassa seuraavana aamuna sen vauvan kanssa. Mielummin mä meen ulos syömään, kattoon leffaa tai juomaan viiniä johonkin kivaan istuskelupaikkaan ja vaihtaan kuulumisia.

Sitä omaa aikaa oppii arvostamaan niin eri tavalla, kun sitä on vähemmän.
Viikonloppuisin harmitellaan J:n kans usein sitä, että olis niin kiva pelailla jotain, saunoa, tehdä hyvää ruokaa ja istua iltaa pienellä porukalla, harvoin ne illat kuitenkaan toteutuu. Onneks mun hyvä ystävä asuu ihan mun naapurissa, joka tulee aina joskus mun kanssa istuskeleen iltaa, kun J on töissä ja Noel nukkuu.
Viinilasillinen hyvän ystävän seurassa piristää aina!

Mä oon oppinut sen, etten tarvii lähelleni kavereita tai tuttuja. Karsin aika äkkiä pois ihmiset, jotka puhuvat vain itsestään ja ovat juuri näitä oman edun tavoittelijoita eivätkä osaa arvostaa muita. Oon myös aika taitava sanoon asiat ihan suoraan niitä kaunistelematta. Itse koen olevani luotettava, lojaali ja auttavainen ystävä. En niinkään aina kauhean positiivinen tai hyväntuulinen, mutta yritän koko ajan parhaani. Viime aikoina oon kieltämättä ollut aika huono ystävä. Oon pitänyt todella vähän yhteyttä kehenkään ja perunut sovittuja menoja, mikä ei oo yhtään mun tapaista. Oon kyllä sanonut suoraan, että nyt on vähän hankalaa ja pyytänyt anteeksi. Tän oman kaaoksen keskellä on hirveän vaikea välillä ajatella muita tai muiden tunteita. Sitä vaan sattuu rypemään siinä omassa paskassa. Se ei onneks tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi tai välittäisi!
Haluan muistuttaa mun upeita YSTÄVIÄ lähellä ja kaukana, että merkitsette mulle äärettömän paljon ja oon todella onnellinen teistä.

'Hyvät ystävät tekevät hyvät ajat paremmiksi ja kovat ajat helpommiksi.'

Kiitos, kun ootte tukenut ja ollut mun lähellä vaikeinakin aikoina. Tiedän, etten ole maailman ihanin ja helpoin ihminen juuri silloin.


Ketä ne oikeat YSTÄVÄT sitten ovat?

Uskon, että he ovat niitä, jotka kulkevat läpi elämän vierellä.
Tapahtui sitten ihan mitä tahansa...

Suunnittele blogisi - valitse Nouwin monista malleista tai tee omasi, "osoita ja napsauta" - Napsauta tästä

Likes

Comments

”Mitä sitä olla vois, jos ois vaikka itseään täynnä
kun kuitenkin tyhjyyteen kuollaan pois.
Miks en voi olla kuten noi, jota ihannoin.
Ku hyvä paita tuntuu paskalta päällä,
tai hyvä ruoka maistuu paskalta suussa
nii ei se sitä itse hyvyyttä paskaks käännä
vaan kysymys on jostain aivan muusta."

Pyhimys-1%

Huhtikuussa päätettiin, että kesän lopussa muutetaan takaisin Tampereelle. Jani katsoi vierestä kuinka yksinäinen ja ahdistunut olin. Elin omassa pienessä maailmassa, eikä mun lauseisiin mahtunut enää, kun minä itse. Se ehdotti muuttoa, että mun olis parempi olla. Mua ahdisti ajatella yhtään mitään, mikä vaatisi multa jotain. Etsittiin asuntoja ja pakotin itteeni pikkuhiljaa totuttelemaan ajatukseen. Ajattelin, että tää on se mun viimeinen mahdollisuus.

Aika teki musta hirviön. Mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän asiat menivät vaan päin helvettiä. Muutuin ihan toisenlaiseksi ihmiseksi, sellaiseksi minkälainen en edes halunnut olla. Pahinta oli, etten edes ite enää tuntenut itseäni. Mun sisällä oli ääretön määrä vihaa ja katkeruutta. Meillä oli Janin kanssa tosi vaikeaa aikaa silloin, ei meistä kumpikaan tiennyt mitä meille tapahtuu. Mä halusin erota, päästä eroon kaikesta ylimääräisestä mun ympärillä. Halusin olla yksin, tälläkin hetkellä se on yks mun toiveista edelleen, että saisin olla välillä yksin. Mulla oli sillon sellainen olo, että mut ahdistetaan nurkkaan ja multa vaaditaan vastauksia, joihin en itsekään osaa vastata. Kohtelin Jania tahtomattani huonosti, halusin erota myös sen takia, ettei se joutuisi kärsimään mun pahan olon takia. Mä en vaan voinut niille pahoille sanoille ja ajatuksille mitään. En osannut enää puhua, en keskustella. Ainoa mitä osasin, oli lähteä. Pakenin niitä vaikeita ja kipeitä tilanteita.

Mulla oli ystävä, joka oli raadollisen totuuden ääni. Se ei kaunistellut asioita, vaan sano aika suoraan kaiken päin naamaa. Silloin se teki kipeää, mutta myöhemmin ajatellen mä todella tarvitsin sitä. Se hoiti Noelia aina välillä, että saatiin Janin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Se oli ehkä pelastus meidän parisuhteelle, meillä oli rankkaa ja asiat oli niin hankalia. Hyviä ystäviä on niin vähän, oon edelleen niin kiitollinen siitä, että joku piti mut järjissään ja esti hukkumasta. Sen ihmisen pelkkä läsnäolo sai mut uskomaan ja toivomaan.

Lopulta tuli se elokuu, muutettiin. Istuin muutto autossa, aikalailla sen kaks tuntia hiljaa. Mietin, että tässä on mun mahdollisuus parantua ja muuttua. Nähdä ystäviä ja palata takaisin vanhaan. Se pelotti.

Miten me korjataan Janin kanssa kaikki? Miten me selvitään?

Saatiin koti valmiiksi ja tuntui, että olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mulla oli ympärillä ihmisiä, jotka välitti musta ja mun elämälle alkoi tulla jotain sisältöä. Tuntui hetken, että mulla oli oma elämä. Olin odottanut pitkään, että pääsen treenaamaan ja aloittaan jotain omaa. Mä en hakenut enää keskusteluapua tai muutakaan tukea, koska ajattelin, että enhän mä mitään masentunut ollut, vaan yksinäinen. Janin kanssa meillä oli edelleen vaikeaa, mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat helpottaa. Löysin urheilusta oman lohtuni. Mulle sanottiin, jos en lääkkeitä suostu syömään niin vaihtoehtoisesti urheileminen on ainoa, joka nostaa samalla tavalla serotoniini tasoa elimistössä. Vihdoin mulla oli jotain, johon keskittyä ja mihin panostaa. Jotain omaa, jossa voin tuntea itseni joksikin muuksikin, kuin äidiksi. Urheileminen on tällähetkellä ainoa asia, mikä pitää mut järjissä.

… välillä se kaikki paska alkoi kuitenkin valua uudelleen elämään, yhtä nopeasti, kun sen sai poiskin. Kuvittelin, että se pelkkä muuttaminen olis vastaus kaikkiin mun ongelmiin. Tuntui tosi turhauttavalta ymmärtää, että mä todella sairastuin masennukseen ja tarviin siihen apua. Joulun jälkeen mä vaivuin totaalisesti sen pinnan alle. Kuukauden verran musta oikeasti tuntui, että mä en selviä tästä. Mielessä pyöri tosi vaikeita ja pahoja asioita, syyllisyyden tunne kaikesta oli ehkä pahin.

”Miks mä en kykene olemaan Noelille paras versio itsestäni?”

”Oonko mä nyt huono äiti?”

”Muistaako Noel mut tälläsenä epäonnistuneena ja onnettomana?”

Sitä on niin vaikea pukea sanoiksi tai ymmärtää, jos sitä ei itse koe. Kun se mieli on musta, se tunne on niin ääretön. Mikään ei yksinkertasesti tunnu miltään, ei mikään. Muistan, kun itkin joka ilta sängyssä ja lupasin itselleni, että ”huomenna mä oon parempi äiti..” Vaikkei mussa mitään vikaa ollut. En koskaan oo laiminlyönyt Noelin tarpeita tai hylännyt häntä. Enkä sellaisen antais koskaan tapahtuakkaan. Heikkoina hetkinä karsin omista tarpeistani, en syö tai tee muutakaan mihin en kykene. Noel ei tuu koskaan kärsimään tästä, se on ainoa mikä saa mut tahtomaan tästä ulospääsyä enemmän, kun mitään ikinä.

Takaisin muuttaessa kaikki maisemat, ihmiset ja asiat muistutti mua paljon mun omasta kipeästä lapsuudesta. Noelin myötä oon alkanut miettimään paljon menneisyyttä ja sitä aikaa, kun itse oli pieni lapsi. Mitä asioita haluan tehdä Noelin kanssa toisin ja millainen äiti mä haluan olla. Monet sanoo, että oon tosi itsekriittinen ja perfektionisti ja niin mä oonkin. Ajattelen sen johtuvan siitä suuresta vastuusta ja taakasta mitä oon kantanut läpi elämän mukanani. Mä kuitenkin tiedän olevani paras äiti mun omalle lapselle, vaikka en kykenekkään tällähetkellä olemaan parhain versio itsestäni. Teen kovasti töitä sen eteen, että parantuisin.

Kuukausi mulla meni siinä omassa ahdistuneessa tilassa, mistä ei pystynyt liikkumaan. Kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. En saanut mitään asioita aikaiseksi. En laittanut ruokaa, siivonnut tai halunnut nähdä ketään. Noelin päiväuni aikaan käperryin itsekin sänkyyn nukkumaan. Kaikki tuntui niin loputtomalta ja pahalta, olin niin väsynyt ja jaksamaton. Edes ajattelemaan mitään. Iltaisin itkin monesti itseni uneen ja mietin koska tää loppuu. Se tunne on kamala, kun se tulee ja valtaa koko kehon, eikä sitä vastaan pysty taistelemaan. Oon niin onnekas, kun mulla on se toinen ihminen, joka kannattelee mua silloin, kun omat voimat loppuu. Sitä ei tarvitse pyytää, se hoitaa Noelia niinä hetkinä hieman enemmän ja yrittää kaikin tavoin olla avuksi.
Ehkä joskus tulee minun vuoro kannatella häntä.

Eikä mua satuta tai kiinnosta mitä muut ajattelee. Aina löytyy niitä ihmisiä, jotka vinkuu joka asiasta ja kasvattaa lapsensa oppikirjan mukasesti ja pyrkii olevansa parempi, kun joku toinen. Jos joku saa tästä nyt mielihyvää ja kokee olevansa parempi äiti niin sydämelliset onnittelut! Ehkä tän blogin on tarkotuskin herättää ihmisiä siitä omasta pienestä täydellisyydestä ja kulissipaskasta. Lopettaa se vauvaryhmissä muiden neuvominen ja päteminen ja keskittyä oikeesti siihen pieneen ihmiseen.

En halua syödä lääkkeitä.
Siihen on liikaa syitä. Mä oon katsonut läpi elämän mitä ne tekee ihmiselle, mitä on olla riippuvainen niistä. Koen, että mun keho ei tarvitse niitä, ne ei kuulu mun kehoon. Haluan hoitaa sitä masennuksen aiheuttajaa, en poistaa sitä pahaa. Uskon niin kovasti selviäväni tästä. On ehkä kyse myös omasta luonteesta, en osaa luovuttaa enkä antaa periksi itselleni. Jos mulla on mahdollisuus selvitä tästä muilla tavoin, miksen viimeiseen asti yrittäisi? Tiedän kuinka paljon mulla on rakkautta ja kannattelevia ihmisiä ympärillä, jotka estää mua hajoamasta.

En halua sanoa, etteikö jotkut ihmiset oikeasti tarvisi niitä tai, että olisi väärin käyttää masennuslääkkeitä tms. Eli ei, en halua tulla väärin ymmärretyksi. Tämä on vain minun mielipide, minun elämäni, minun tarinani.

Oon onnellinen siitä, kuinka paljon tää on vahvistanut mun ja Janin suhdetta. Ollaan lähennytty entisestään, puhutaan paljon enemmän ja ymmärretään toisiamme. Tällähetkellä meillä menee tosi hyvin, oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan. Musta on kadonnut se viha ja katkeruus, koska oon pystynyt viime kuukausina avautuun ja heittäytyyn. Huomasin, että jossain vaiheessa ne omat voimat alkoi olla niin loppu, ettei enää edes jaksanut esittää ja yrittää olla vahva. Yhtenä iltana sammutin telkkarin, purskahdin itkuun ja sanoin Janille, että nyt se tapahtuu, ne voimat loppuu ja mä tarvitsen sua..

Tällähetkellä käyn juttelemassa ja huomaan siitä olevan paljon apua. Haluan käydä aika syvältä läpi mun omaa lapsuutta ja muistoja. Haluan oppia ajatteleen positiivisesti, uskomaan hyvään sekä kääntämään niitä pahoja ja kipeitä tunteita vahvuudeksi ja voimavaraksi. Haluan oppia olemaan parempi puoliso, ystävä sekä äiti. Kolme viikkoa mulla on mennyt tosi hyvin, oon reenannut aika kovaa, ollut hyvällä tuulella ja saanut paljon asioita aikaiseksi. Se on kieltämättä aika pitkä aika mulle. Nää hyvät ajanjaksot vaatii silti tosi paljon ponnistelua ja tahdonvoimaa, repiä itsensä väkisin tekemään asioita, että saa niistä hetkistä sen hyvän fiiliksen. Tiedän kyllä mitä tapahtuu, jos annan mielelle periksi, se vie mut taas kokonaan.

Haluan puhua avoimesti niistä negatiivisista hetkistä ja ajatuksista, joista harva uskaltaa ääneen sanoa. Ei se tee musta huonoa äitiä, että olen masentunut ja on kausia milloin voin huonommin. En laiminlyö lapseni tarpeita millään tasolla. Ihan samalla tavalla nautin lapseni seurasta, seuraan hänen kehitystään, leikin ja iloitsen hänen kanssaan jokaisesta hetkestä, kuin muutkin äidit. Olen onnellinen hänestä ja rakastan häntä ehdoitta. Hän on syy miksi haluan olla aina vain parempi ja ehjempi. Kukaan ei ole täydellinen eikä valmis äiti. Jokaisella meillä menee joskus hermo, jaksaminen on äärirajoilla, väsyttää ja on huono päivä. Nekin on vain tunteita.

Jonain päivänä mä tiedän olevani voittaja, oon päässyt tästä kaikesta yli. Haluan jonain päivänä odottaa toista lasta entistä vahvempana ja onnellisempana. Uskon kovasti siihen, että urheilun ja niiden vaikeiden tunteiden läpi käymisen kautta pystyn toipumaan tästä ilman lääkkeitä. Se vie aikaa paljon, mutta tiedän, että se onnistuu. Yritän keskittyä pelkästään hyviin asioihin, joista saan voimaa.

Likes

Comments

Mä ajattelin kirjottaa mun raskausajasta tähän päivään. Moni on kysynyt, että mistä mä huomasin mun masennuksen ja millaista se oli ja mä päätin nyt avata sitä hieman.
Mä vihaan tätä kulissi paskaa, mitä meidän kaikkien pitää elää somessa ja muuallakin. En vaan oo vieläkään ymmärtäny, että miksi? Mä en enää pelkää muiden mielipiteitä ja halveksivia katseita, koska kaiken tän oman epävarmuuden keskellä kuitenkin tiedän kuka olen. Mä en tarvitse muiden hyväksyntää, eikä mun tarvitse mielistellä ketään.

Asuttiin Janin kanssa Tampereella 2015, mä opiskelin kosmetologiksi silloin. Vuosi me yritettiin saada lasta, mutta en vaan millään tullut raskaaks. Mun valmistujaiset lähestyi 2016 ja oltiin päätetty muuttaa Janin töiden takia Helsinkiin. Oli ihana päästä vaihtaan maisemaa ja, kun en vaan tullut raskaaks, niin ajattelin kääntää uuden sivun mun elämässä. Kuvittelin, että Helsinkiin muutettua haen töihin, käyn kesällä paljon ulkona ja tutustun Janin kautta uusiin ihmisiin. Oltiin muutettu jo Helsinkiin ennen mun valmistujaisia. Oltiin ehditty asua siellä n. kuukausi, kun tein positiivisen raskaustestin. Olin mun valmistujaisissa jo raskaana ja kaikki suunnitelmat meni tosi uusiksi. Se oli aivan uskomattoman ihana uutinen ja itkettiin kirjaimellisesti onnesta molemmat.

Koko raskausajan makasin kotona karkkipussin kanssa sohvalla. Mun kaikki kaverit, perhe ja tukiverkosto jäi Tampereelle. Sain 20kg raskausaikana painoa lisää, koska söin siihen yksinäisyyteen ja tylsyyteen. Jani oli aika paljon töissä ja olin tosi yksinäinen. Hain mä vertaistukea tyttöjen talolta, jossa kävin koko raskausajan tapaamisissa muiden odottavien kanssa. Se oli mun viikon ainoa kohokohta, kun pääsin kotoa pois edes johonkin. Mä olin raskaana tosi onnellinen, luin paljon kirjoja, kävin mä kävelyillä ja juttelin masulle paljon. Se oli aivan ihanaa aikaa, niin jännittävää ja uutta! Tekisin melkein mitä tahansa, että saisin sen ajan takasin. Tutustuin mä sit onneks muutamaan ihanaan ihmiseen, joiden kanssa tuli käytyä rannalla, kahvilla ja shoppailemassa. Kyllä mä silti usein itkin kotona somee selatessa, kun kaikilla oli niin hauskaa, oli tyttöporukat, kesäsuunnitelmat, festarit ja tyttöjen illat. Mä olin vaan yksin kotona, ihan vieraassa kaupungissa ja sit musta oli tulossa vielä äitikin. Tuntu niin ulkopuoliselta ja siltä, ettei kukaan vaan ymmärrä.

Raskausaikana en niinkään huomannut, että olisin masentunut. Huomasin, että sulkeuduin tosi paljon. Ajattelin, että ketä kiinnostaa kuunnella mun itkua raskausarvista tai muustakaan vauvaan/raskauteen liittyvästä, jos niillä ei oo omia lapsia. Piti aina jutella kaikesta muusta ja yrittää olla avautumatta omista asioista. Yleensä ihmisenä oon todella avoin ja pystyn puhumaan omista murheista ja asioista. Raskausaikana en osannut avautua, koska musta tuntu, ettei mulla ollut ketään enkä mä edes sais ajatella sillai, kun ajattelin. Noelin synnyttyä lopetin sen vähäisenkin puhumisen, kävin läpi niitä kaikkia itsetunto ongelmia, epävarmuutta, pelkoa ja ahdistusta ainoastaan oman pään sisällä. En osannut puhua niistä edes Janille ja meidän suhdekkin alkoi rakoilla sen takia.

Noelin synnyttyä 27.12.2016 aika oli ihanaa ihmetellessä sitä pientä rakasta. Jani halus pitää 4 kuukauden isyysloman ja se oli tosi paljon apuna. Synnärillä se vaihtoi kaikki vaipat ja nukkuikin Noel rinnallaan. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, miten voin olla henkisesti näin huonona, vaikka mulla on ollu kokoajan se puoliso apuna. Hatun noston niille äideille, jotka on yksin. Oikeesti iso hatunnosto teille!

Noel on ollu aina tosi helppo, nukkunu ja syöny hyvin. Rinta, tutti, pullo, korvike ja kaikki on aina kelvannut. Oon ollut niin onnellinen ja helpottunut siitä, ettei ollut mitään koliikkia tai muita vaikeuksia. Noelin syntymän jälkeinen aika meni niin sumussa, en oikein kunnolla selvästi muista sitä aikaa. Kaikki oli hyvin, kunnes mun voimat vaan loppu. Tuntui, että se tapahtui aika yhtäkkiä. Huomasin, että eihän nää kilot katoakkaan. Tulee kesä, enkä mä voi mitään bikineitä päälle laittaa. En oo ikinä ollut mitenkään epävarma itestäni, oon aina ollut todella itsevarma ja sinut itseni kanssa kaikkine virheineni. Nyt se oli hankalaa, mun piti olla äärimmäisen onnellinen mun pienestä pojasta ja olinkin. Samalla olin vihainen siitä, mitä se raskausaika teki mun vartalolle. Yritin keskittyä olemaan hyvä äiti ja puoliso ja murehtia niitä kiloja vasta myöhemmin. Yhtäkkiä sieltä sängyn pohjalta ei sitten vaan enää päässytkään ylös. Mun sisällä oli niin paljon tunteita, vihaa, katkeruutta ja itse inhoa. Eikä se syyllisyyden tunne edes auttanut sitä olotilaa yhtään.

"Mun oma vikahan tää on. Itehän mä sitä lasta halusin.”

"Mitä mä tässä valitan, kun Noel on niin helppo lapsi. Kaikki ne nuoret yksinhuoltaja äiditkin on pärjänny, nii miks mä muka en.”

"Ei mulla mitään masennusta ole."

Rakastin mun pientä poikaa eniten maailmassa, ihailin ja silittelin sitä, kun se tuhisi mun rinnalla. Sitä rakkauden määrää ei pysty mitenkään selittämään, mutta ei myöskään niitä ahdistavia tunteita, joita silloin kävi läpi. Ei niistä ahdistuksen ja vihan tunteista uskaltanut neuvolassa tai missään sanoa. Piti vain hymyillä ja olla onnellinen pienestä vauvasta, tuntui ettei mitään negatiivista saa tuntea.

Tuntui, että mä olin menettänyt kaiken; mun ystävät, perheen, oman ajan, ulkonäön, mahdollisuuden työllistyä ja lopulta myös järjen. Loppujen lopuks mun voimat loppu kokonaan ja meidän parisuhdekin oli sen takia koetuksella. Jani ei ymmärtänyt yhtään mikä mulla on, enkä mä osannut sitä sille myöskään kertoa. Enhän mä tiennyt itekkään mikä mulla oli, mitä tunsin, miks itkin ja missä ne mun kaikki voimat oli. Ei mun luonne antanut periksi heittäytyä Janin syliin itkemään ja kertomaan, että on paha olla. Olin kova kuin kivi ja yritin vaan peittää sen kaiken paskan onnistumatta. Lopulta mun perhekkin huolestui, kun Jani selitti tilannetta. Suostuin hakemaan neuvolan kautta apua, että pääsisin juttelemaan ja avautumaan mun ajatuksista. Kävin mä siellä kaks kertaa, testin mukaan mulla oli keskivaikea masennus ja sain reseptin kouraan. En mä sitä halunnut. Mä halusin ihmisen, joka kuuntelis ja yrittäis ymmärtää mua. En oo vieläkään hakenut niitä masennuslääkkeitä, enkä hae. Mä oon aina selvinnyt ja selviän nyttenkin, ihan sama kuinka paljon se vaatii aikaa tai työtä, mä selviän!


Kirjotan aiheesta jatkoa myöhemmin!

Likes

Comments

Rakastan aamuja.
En ikinä oo ollut aamu ihminen, mutta lapsen myötä musta on tullut sellanen. Musta on ihanaa touhuta pyjamassa Noelin kanssa ja juoda aamukahvia tuijottamatta kelloa. On mulla myös ikävä rutiineja, kiirettä ja normaalia työ arkea, mutta lapset on vaan kerran pieniä. Jani tekee töitä suurimmaks osaks kotona, eli nähdään aikalailla 24/7. Helpottaa se todella paljon sen osalta, että ite pääsen salille ja ollaan molemmat jakamassa se arki. Tällähetkellä olosuhteiden takia ihan hyvä niin. Viikonloput Jani on aika usein sit työkeikoilla.


Meidän arki on helppoa, vapaata ja kivaa. Kaikkien muiden paitsi mun mielestä. Noelin syntymän jälkeen oon kulkenu aika sumussa eteenpäin, kaikki ne onnelliset muistot odotusajasta ja vauva vuodesta on valokuvissa. Miten näin ihanasta ja helposta, voi saada jotain niin vaikeaa ja ahdistavaa? Noelin synnyttyä mä menetin mun elämänilon aika pitkälti kokonaan. Olin onnellinen mun pienestä terveestä pojasta, joka oli niin helppo! Aivan uskomattoman helppo, nauravainen ja ihana. Silti mä olin ekat kuukaudet kun haamu ja ajattelin sen johtuvan vaan raskauden jälkeen sekasin olevasta hormonitoiminnasta. Vasta 5 kuukautta Noelin syntymän jälkeen tajusin, ettei kaikki nyt oo ihan hyvin. Sairastuin masennukseen, johon mulle määrättiin lääkkeet melkein samalta seisomalta.
Ne lääkkeet on edelleen sielä apteekissa hakematta.


Mietin pitkään millasen blogin haluan tehdä, kirjotanko mun elämästä vaan kaikki ihanat ja hyvät puolet ja yritän saada kaikki muut kadehtimaan mun upeeta elämää. Niihän se tänäpäivänä on. Kulissi pidetään yllä, että muut olis kateellisia ja ettei kukaan vaan näkisi miten asiat todellisuudessa on. Parisuhteessa menee aina hyvin, itsetunto ja kaikki on kohdallaan.
Miksei kukaan uskalla puhua?
Mietin, että uskallanko kertoa mun masennuksesta. Leimataanko mut hulluks ja huonoks äidiks vaan sen takia?
Masennus on tabu eikä siitä puhuta, vaikka se on ihan äärimmäisen yleistä. Mä en jaksa, enkä aijo välittää siitä mitä muut sanoo tai ajattelee, mä kuitenkin ite tiedostan kuka ja mikä mä olen.


Likes

Comments

Kuukausien ajan oon miettiny alottavani taas uudelleen blogin kirjottamisen ja aamulla päätin, että tänään mä sen teen. Ennen mun elämä tosin oli vähän erilaista ja niin oli mun bloggaaminenkin. Mietin pitkään tätä, koska mua ahdisti jo valmiiksi ajatus siitä, että pitää postata aktiivisesti ja jollain tavalla stressata kuvailemisesta, ajasta ja jopa säästä. Mutta oon jo valmiiks päättäny, että teen tätä ihan omalla painoillaan sillonkun riittää aikaa. Ajatus alunperin tälle blokkaamiselle oli se, että se auttais mua jollain tavalla mun elämässä just nyt.


Kuka mä sit oon..
Täytän huhtikuussa 21 ja oon pienen pojan äiti. Asutaan mun avopuolison kanssa Tampereella ja meillä on yks vuotias Noel poika ja Niki koira. Itse oon Tampereelta kotosin, mutta oon asunut 5 vuotta Lapissa ja puol toista vuotta stadissa. Oon valmistunut kosmetologiksi 2016 kesällä, jolloin olin jo raskaana. Asuttiin Helsingissä koko mun odotusaika ja muutettiin takas Tampereelle Noelin ollessa 8kk ikäinen.


Viimeiset kaks vuotta on ollu mulle henkisesti aika raskaita. Lähinnä näitä asioita käsitelläkseni halusin aloittaa kirjottaan tätä uudelleen. Uskon, että mun kirjotukset tulee jakaan vahvasti mielipiteitä ja aiheuttaa aikamoista paskamyrkskyä, mutta mulle aikalailla ihan sama. Nykyään somessa tuodaan esiin elämästä vaan se kuinka ihanaa, onnellista ja mahtavaa kaikki on. Ulkoisesti kaikki on niin itsevarmoja, luonnonkauniita, urheilullisia ja mitä kaikkea, vaikka todellisuudessa ihmisistä paistaa kilometrien päähän epävarmuus, itseinho ja photoshopatut kuvat. Mulla ei ole mitään mihin pyrin tällä blogilla tai mitään tavotteita, teen tätä auttaakseni itseä ja ehkä muitakin samojen asioiden kanssa kamppailevia.


Kaikki mielensäpahoittajat ja negatiiviset ihmiset, ootte myös tervetulleita.

Likes

Comments