RAKAS OCD


"Rakas ocd,

Mä vihaan sua.


Mä vihaan sitä, kuinka sä pakotat mut tekemään asiat tietyllä tavalla. Mä vihaan sitä, miltä musta välillä tuntuu sun takia. Mä vihaan sitä, kuinka sä isket kyntes muhun milloin tahansa sua huvittaa. Välillä sä piileksit, melkein kokonaan katoat hetkeksi, mutta sitten päätätkin yltyä jälleen. Joskus annat armoa, joskus palaat rajumpana kuin ennen.


Mä en vihaa itseäni sen takia, että oot osa mua. Mä rakastan sitä, että osaan elää täysillä, vaikka sä et aina sitä sallisi. Sä tuut aina olemaan osa mun tarinaani, mutta et tuu koskaan saamaan pääosaa.


Sä tuut aina olemaan jossain lähellä, mutta me voidaan olla erossa. Me tullaan olemaan erossa. Mä en tarvitse sua etkä sä oikeasti tarvitse mua. Tiedän, että ajattelet meidän olevan hyvä tiimi, mutta mä lupaan, että ollan vielä parempia erillään.


Rakas ocd,

Jätä mut rauhaan.

Mä lupaan, etten kanna kaunaa.

Ainoastaan pyydän, että antaisit mun olla kokonaan vapaa."



En koskaan olisi uskonut, että kirjoitan tästä julkisesti. Että jaan näitä ajatuksia teille kaikille. Mutta tässä mä nyt oon, kirjoittamassa tästä vaikeasta ja erittäin henkilökohtaisesta asiasta. Ja se pelottaa. Pelottaa aivan perkeleesti. Samaan aikaan se tuntuu kuitenkin tosi tosi tosi vapauttavalta. Ja ehkä mä pystyn tällä tekstillä auttamaan samanlaisten asioiden kanssa kamppailevaa, antamaan vertaistukea tai lisäämään ymmärrystä, kuka tietää. Kaikilla meillä on omia demoneita sängyn alla. Niitä, joita muut ei nää päivänvalossa, mutta jotka kuitenkin on olemassa. Epätodellisia, mutta kuitenkin niin todellisen tuntuisia. Mä oon hävennyt omiani, mutta en enää. En halua enää hävetä. Ei mun tarvitse. Joten annan palaa.



Kaikki alkoi kunnolla, kun olin parantunut syömishäiriöstä. Todella monen ikävän asian sattuma johti kovaan ahdistukseen, joka erityisherkkyyteni vuoksi iski erittäin kovaa. Nyt ei puhuta ahdistuksesta, joka on jokaiselle tuttu. Ei puhuta siitä ahdistuksesta, joka tulee vastaan koeviikon lähestyessä tai ylioppilaskirjoitusten alkaessa. Ei puhuta siitä ahdistuksesta, joka yllättää, kun puhelin tai lompakko häviää. Nyt puhutaan sellaisesta ahdistuksesta, joka turruttaa. Joka voi piinata vuorokauden ihan minä tahansa minuuttina. Ahdistuksesta, joka saa aikaan paniikkikohtauksia. Hyperventilointia, koko kehon tärinää, mielen huminaa. Puhutaan sellaisesta tunteesta, jota vastaan on taisteltava. Sellaisesta tunteesta, joka yrittää ottaa vallan. Ja joskus se jopa hetkeksi onnistuu.



Ahdistus on sekavien eriväristen lankojen solmukirjoa, mutta yksikään niistä ei ole punainen. Ei ole päätä eikä häntää, ei logiikkaa. Lähes mahdottoman pitkiä ajatusketjuja, joissa ei ole järkeä. Sen itse tiedostaa, ettei niissä ole tolkkua, mutta silti ne tuntuvat niin todellisilta. Samoin pakottavat tavat toimia. Niihin pätee sama. Ja niille ei oikein voi tehdä mitään. Tai on väärin sanoa, ettei voi tehdä mitään, sillä kyllä voi, mutta se tuntuu siinä tietyssä hetkessä ihan mielettömän vaikealta. Kyllä niille voi tehdä jotain, päästä niistä irti, mutta se tapahtuu hitaasti, askel kerrallaan. Ei kertaheitolla. Se ei toimi niin.



Mulla ahdistus näkyy osittain ocd-oireina. Pakottavina tapoina, typerinä maneereina, ajatusmalleina, joissa ei edes ole järkeä.


Yläasteen loppupuoli oli kaikista pahinta aikaa. Koulu oli mulle kirjaimellisesti helvettiä. Jokaikinen päivä siinä kirotussa rakennuksessa tuotti tuskaa, jo pelkästään ajatuksena. Ilmapiiri, tietyt ihmiset, perheessä tapahtuneet kamalat asiat ja se, että olin hieman hukassa itseni kanssa, aiheuttivat todella pahaa oloa. Niin pahaa oloa, että itkin jatkuvasti – aamuisin koulumatkalla, välitunneilla, läksyjä tehdessäni, iltaisin nukkumaan mennessäni. Kaikista eniten ahdistusta aiheutti kaikki, joka liittyi yläasteen kouluuni. Koin sen todella likaiseksi paikaksi, suorastaan saastaiseksi. Ja aina, kun jouduin jalallani astumaan sen maaperälle, koin itsenikin liatuksi. Mulla oli yhdessä vaiheessa jopa erilliset kouluvaatteet ja vapaa-ajan asut. Säilytin koulutavaroitani eri huoneessa, tein läksyt eri huoneessa. Erottelin koulujutut kaikesta muusta parhaalla mahdollisella tavalla. Usein kävin myös suihkussa heti kotiin päästessäni, jotta koin taas oloni puhtaaksi, niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Jep. Niin kauheaksi mun olo meni. En voinut olla oma itseni, koska paha olo pidätteli mua. Mä jouduin jopa ottamaan sairaslomaa koulusta, sillä olin niin hajalla henkisesti. Yritin jopa vaihtaa koulua, mutta se ei onnistunut. Olin lukittuna pimeään ja ainoa tie valoon oli yläasteen loppuminen.



Vihdoin tie valoon aukesi ja lukio mahdollisti puhtaalta pöydältä aloittamisen. Mun ahdistus tai pakko-oireet eivät kokonaan hävinneet, enkä toki sitä olettanutkaan. Mutta mä tiesin, vanhemmilleni jo vuosia sitten vannoin, että ne vähenevät huomattavasti. Ja niin on käynyt. Ne yläasteaikaiset asiat edelleen kummittelevat silloin tällöin, mutta ne eivät enää lamaannuta. Tietyt pelot ovat edelleen samoja, mutta käytöstavat ja ajatusketjut ovat muuttaneet muotoa, ja vaikka ne ovat edelleen olemassa, eivät ne enää ole lähellekään niin pahoja. Nyt se kaikista suurin ahdistuksen aiheuttaja on menneisyydessä. Mä selvisin. Luoja kiitos.



Pienin askelin, päivä kerrallaan mä kukistan mun ahdistuksen, mun pakko-oireet. Mä taistelen ja tiedän, että mä onnistun. Mulla ahdistus tuntuu välillä ihan tavallisissa jutuissa, arkisissa hetkissä. Se voi olla tietty bussi, tietty kommentti, tietty muisto. Se ei näy ulospäin, mutta mä tunnen sen. Vielä vähän aikaa sitten tietyt asiat tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta, nykyään mä kohtaan ne. Mä haastan mun ahdistusta. Näytän keskisormea ocd-oireille. Mä panen vastaan. En enää alistu. Mä olen itse kontrollissa. Kerta kerran jälkeen mä teen asioita, vaikka kuinka mun mieli sanelisi ikäviä juttuja. Kerta kerralta se helpottuu. Yhtenä päivänä mun mieli ei enää sano ikäviä. Yhtenä päivänä nää asiat tuntuu aivan tavallisilta.



Yhtenä päivänä mä saan kaikki solmut avattua.




Tykkää-merkinnät

Kommentit

Ronjaemmiina
Ronjaemmiina,
Vautsi miten rohkea kirjoitus❤️ Ja todellakin oon itse sitä mieltä, että näistä asioista saa ja pitää puhua enemmän eikä luoda niistä tabua, josta ei puhuta 🙏🏼nouw.com/ronjaemmiina
Alisatalasma
Alisatalasma,
Kiitos ihan tuhannesti! <3 tällainen palaute merkitsee mulle aivan älyttömästi!!! Ja se on just niin!nouw.com/alisatalasma
Sara
Sara,
Oot niin mielettömän rohkea ja vahva❤️❤️❤️Kaikilla meillä on omat sisäiset mörkömme. Synkät pilvet jotka toisinaan jämähtävät päälle. Satavat vettä taivaan täydeltä, kastelevat litimäriksi. Mutta sun kaltaisten rohkeiden ja avoimien ihmisten ansiosta, valoa pilkottaa harmauden keskelle. Synkät pilvet siirtyy. Pois ajelehtii. Koska usko valoon on vahva. Suurempi kuin. pimeys❤️Paljosta voi ihminen selvitä. Voi hajota, sirpaleiksi särkyä. Mutta ajallaan, hiljalleen taas ehjäksi syntyä. Ja nimenomaan "yhtenä päivänä mun mieli ei enää sano ikäviä asioita. Yhtenä päivänä mä saan kaikki solmut avattua" . Oot upea❤️❤️❤️❤️❤️www.sarasusannas.con
Alisatalasma
Alisatalasma,
SARA!!! <3 <3 <3 ihan täysin samat sanat sulle. oot puhdasta valoa, kultaa ja timanttia! <3nouw.com/alisatalasma
Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229