Tein vuosien tauon jälkeen tunnelukkotestin netissä. "Pahimmat", eli erittäin vahvat, oli taas lisääntyneet salakavalasti. Tai itseasiassa ei salakavalasti, kyllähän olen sen itsekin tiennyt, että hyvin ei mene.

Tänään olen pohtinut pääni sisällä olevia osia itsestäni. Sain lopputulokseksi kolme eri persoonan osaa: järki, joka tietää faktat, ottaa ne asiallisesti vastaan ja sanoo, että on ok olla väsynyt. Valitettavasti tämä osa ei keskustele sen toisen tärkeimmän kanssa, eli tunne. Tunnepuoli minussa pitää panssaria edessään, peläten itseään, peläten, mitä voisi tapahtua, jos antaisin tunteiden tulla. Kolmantena kahden edellisen välissä on selittäjä. Se on jaksanut vuodesta toiseen selitellä järjelle, että nyt en pystynyt, huomenna pystyn. Ja toisaalla se on selittänyt tunteille, ettei ole pakko pystyä, kun on ollut niin rankkaa. Aika ristiriitaiset nuo pääni mietteet.

Tavoitteenani on saada järki ja tunne yhteen, päästää siihen tunteiden panssariin säröjä. Olla aidosti läsnä hetkessä, elämässä. Hypätä oravanpyörästä. Minulla on kuitenkin vain tämä yksi, arvokas elämäni.

Likes

Comments

Loppu. Alku. Väkeviä sanoja. Jokainen hetki pitää ne molemmat sisällään. Silti niistä tehdään elämää suurempia, niitä toistellaan, että oma elämä kokisi muutoksen parempaan. Itse pelkään jatkuvasti toisten asioiden loppumista ja samalla uusi alku vetää ihon kananlihalle.

Paljon puhutaan nykyajan tuomista paineista. Aivan kuin vanhoina hyvinä aikoina ei olisi ollut paineita. Tietysti erilaisia, kuin nykymaailmassa, mutta paineita kuitenkin. Silti ihmiset elivät ja osaksi nauttivat ihan samoista asioista, joita meillä nykyään on: läheiset, aamun auringonnousu, lämpö, kesätuulen vire kasvoilla.

Hoen itselleni jatkuvasti yhtä kysymystä. Miksi? Miksi en elä hetkessä? Miksi ahdistun vanhoista asioista? Miksi ahdistun jostain, jota ei ole tapahtunut ja jota ei ehkä tapahdu koskaan? Miksi en nauti kaikesta siitä, mikä on elämässäni hyvin? Näiden kysymysten ja niiden kanssa vuosia vietetyn oravanpyörän vuoksi aloitin tämän blogin. Jälleen kerran ahdistus estää nukahtamasta, koska en uskalla laittaa silmiä kiinni ja ottaa sitä täydellä painolla vastaan. Tänä yönä vihdoin kyllästyin väsytystaisteluun ja päätin nousta oravanpyörääni vastaan. Kirjoittamalla.

Olen herkkä ihminen, trendikkäästi varmasti myös erityisherkkä. Nappaan muilta tulevia tunnetiloja itselleni ja mietin jatkuvasti, miltä näytän muiden silmissä. Se aiheuttaa ongelmia tärkeimmässä ihmissuhteessani: suhteessa itseni kanssa. Kun liikaa yrittää ajatella muiden kannalta, mikään ei enää riitä. Omissa silmissä alkaa näyttää vain rumalta: liian lihavalta, liian laiskalta, riittämättömältä mihinkään. Mihin sitä sitten pitää riittää? Lapsille äidiksi (MUTTA kun en riittävästi...), töissä työntekijäksi (MUTTA kun en riittävästi...), kumppanille tyttöystäväksi (MUTTA kun en riittävästi...) jne. Miksi (hah, taas se sama miksi) en opi sanomaan, että juurihan minä sopivasti? Väitän, että juuri sen oman asenteen kautta sitä muuttuisi, sopivaksi ja riittäväksi.

Huomiselle asetan haasteen: riitä. Vaikka näkyvää ei tulisi, tunne riittävyytesi. Se näkymätön on kuitenkin ne tulevaisuuden muistot.

Tervetuloa seuraamaan pyristelyä syyttelyn ja riittämättömyyden oravanpyörästä elämän satulaan.

Likes

Comments