Lasit : Rayban

Paita : BikBok

Housut : H&M

Kengät : Adidas


Day 2


Noniin, jos nyt vihdoin saisi tämänkin postauksen julki. Jos rehellisiä ollaan, niin ei ole ollut intoa kirjoittaa tätä loppuun edes. Ei loma loppupeeissä ollut niin kiva ja täydellisesti onnistunut, niin ehkä siksi ei myöskään kiinnosta tehdä tätä. No kuitenkin tössä se tulee.




Seuraavana aamuna herättyämme lähdettiin vain keskustaan päin, onneksi ei tarvinnut enää juosta paikasta toiseen. Jalat alko oleen jo heti alkumetreillä taas kipeät, mutta pakko se oli vain jaksaa. Ei äidin kanssa enää jaksettu museoita katsoa niin mentiin vain aulaan istumaan ja odotettiin kun veljeni kiersi paikat, löydettiin jopa yks söpö kahvila. Kaikki oli siellä pinkkiä ja valkoista. En tosin tajunnut ottaa kuvaa...


Päivemmällä meille tarjottiin viimeisiä ooppera lippuja mitä oli enää jäljellä, mutta ei mua kiinnostanut ooppera tai baletti millään tapaa niin äiti ja veli päätti ostaa itselleen liput illaksi. Pienen kiertelyn jälkeen päätettiin mennä kauppaan ostamaan seuraavaksi aamuksi aamupalaa. Sunnuntaisin Wienissä ei ollut juurikaan mitään auki mutta, yksi ainoa pikku ruokakauppa oli auki ja voittekin jo varmaan arvata oliko se edes täynnä...

Koko päiväksi oltiin luvattu vain aurinkoa ja helletä, mutta sieltä jostain ne sadepilvet oli ilmestynyt. Metrolta hotellille kävely ei ollut edes pitkä matka, mutta kastuttiin silti aivan läpimäriksi. Läpimärkänä oleminen, ihonmyötäset vaatteet ja kostea ilma. Ei kiitos! Tuntui niin hirveältä! 😭

Huoneeseen kun pääsin niin äkkiä halusin vain päästä hiostavista vatteista eroon ja muistin että hei hyllyssähän on kylpytakkeja niin otimpahan sen päälleni ja äitikin päätti tehdä saman.

(Pidettiin noita takkeja päällä vain kuvien ajan, tuntu aiiiiivan hirveen kuumilta päällä ja ei se ollutkaan niin mukavan tuntunen kun mitä multa kotoa löyty! 😂)



Äiti sammui samantien kun pisti pään tyynyyn ja veljeni hetken lepäsi ja jatkoi sitten taas matkaa. Vihdoin kun oli vaan pelkkää aikaa ja sai vaan olla niin kone auki ja netflix päälle. Ai että! Ja tietenkin tälläsenä suklaan ystävänä hotkasin melkeen kokonaisen levyn suklaata samalla.. 😄 Hups

Vajaa parin tunnin päästä alkoi olemaan nälkä, mutta ulkona satoi edelleen niin ei millään tehnyt mieli lähteä etsimään mitään paikkaa, mutta pakko se oli kun ei siitä hotellin Menu:sta oikeen mikään ollut meidän mieleen. Napattiin respasta sateenvarjot vain mukaan ja lähdettiin etsimään ruokaa. Ja niinkun sanoin jo aikaisemmin niin sunnuntaisin melkein mikään ei ollut auki niin jonkin aikaa kesti ennenkuin löytyi edes joku OK paikka. Noin 40min jälkeen löydettiin Pizza E Pasta ravintola, oikeesti jopa aika läheltä meidän hotellia, mutta mentiin vain pitempää reittiä. Pizza oli kyllä hyvää, mutta sen koko oli jotain niin wau! Suomessakaan en jaksa kokonaista pizzaa syödä ja tuolla ne oli melkein 2 kertaa suomen pizzan kokoisia! 😂 Oikeasti pizza oli jopa vielä isompi kun miltä se kuvassa näyttää!

Syötyämme mentiin takaisin hotellille, mutta tottakai ennen sitä piti vielä jätskit saada kun tuolla oli niin halpaa ja hyvää. Veljeni tuli sitten suunnilleen samoihin aikoihin takaisin hakeman äitiä sinne oopperaan, mutta eipä ne sinne ehtinytkään kun eksyi matkalla. Äiti suunnisiti sitten itsensä takaisin ja veljeni jäi keskustaan.


Last day


Viimeinen aamu syötiin kerrankin aivan rauhassa omalla parvekkeella auringon paisteessa. Päivä alkoi rennoissa merkeissä, pakattiin vain kaikki meidän laukut ja ylimääräset tavarat isoon matkalaukkuun, mikä oli meidän ainoa ruumalaukku. Mietittiin hetki vielä mihin mennään ja sitten vietiin laukku aulaan ja lähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa oli ennustettu sateista päivää, mutta ei onneks satanutkaan.

Kierrettiin suunnilleen vain samoja katuja kun edellisinäkin päivinä, mutta haluttiin vain rauhassa kierrellä liikkeitä ja viimeinen päivä ottaa niin rennosti kun vaan voi. Ei muutenkaan ollut niin paljon aikaa ennen kun piti lentokentän suuntaan lähteä.



Yritettiin löytää jotain ruokapaikkaa, mutta monessa paikkaa oltiin menossa siestalle juuri siihen aikaan. Veljeni kävi edellisenä iltana tässä samassa Rinderwahn ravintolassa. Oli kyllä niin hyvää! 😍

Matkasta on jo niin kauan aikaa, etten rehellisesti edes enää muista mitä teimme tän jälkeen. Kai menimme vain hotellille pakkaamaa laukut uudestaan vähän paremmin ja lähdettiin lentokentälle päin.


llll


Näinkin lyhyen matkan jälkeen, tuntui niin ihanalta päästä pois suomesta! VIHDOIN, siitä on niin monta vuotta kun viimeksi olen missään ollut ja vaikka alussa sanoinkin ettei loma ollut mikään onnistunein tai muutenkaan ei ole ollut intoa tätä postausta kirjoittaa loppuun niin oli se nyt kuitenkin ihanaa!.

Oli kyllä ihanaa päästä kotiin, pistää kylpytakki päälle ja hypätä sänkyyn peiton alle ja vaan olla. Ei tarvinnut enää kävellä jatkuvasti ja rasittaa kipeitä jalkoja enää metriäkään. Olin niin väsynyt, että sammuin kesken kaiken. Aamulla heräsin lamput päällä, kone auki aivan naamani vierestä, koneen ja puhelimen johdot siellä täällä ja puhelin oli tyynyni alla. Noh kerrankin sain unta hyvin, eikä tarvinnut sängyssä pyöriä ja hyöriä ennen kun uni tuli. 😃

Toivottvasti pidit kuvista ja postauksesta!



- Maria

Siirrä blogisi Nouwiin - nyt voit tuoda vanhat blogisi - napsauta tästä!

Likes

Comments


Yksinäisyys. Siitä oon halunnut jo pitkään puhua, mutta en oo uskaltanut. Mitä jos mut tästäkin tuomitaan? Se "mitä jos" lause mikä mun päässä monesti pyörii on jotenkin pakko saada katoamaan. En oo pitkään aikaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi, tai ikinä. "Onko okei puhua tästä? Kannattaako? Pitäiskö vaan pitää ajatukset omassa päässä eikä antaa muiden tietää mun tunteista? Eihän kukaan mua tuomitse tai hauku tän takia? Kiinnostaako ketään edes?" Nämä kysymykset pyörii aina mun päässä kun oon tekemässä jotain mitä oon pitkään miettinyt, olen aina niin epävarmana, mutta joskus hyvät kommentit ja palautteet on saanut mut puskemaan eteenpäin, ne huonot kommentit taas pistänyt mut menemään monta askelta takasin. Jopa enemmän kun mistä olin lähtenyt. Tänään näin Snapissä kun joku oli laittanut MyStoryyn tekstin että, "Jos sä et kerro miltä sinusta tuntuu tai mitä ajattelet, mitä olet kokenut tai käyt läpi elämässäsi, pidät itse toiset etäällä itsestäsi. Jos et puhu, et tule kuulluksi." Nämä lauseet sai mut hetkeksi pysähtymään ja rohkaistun, otin koneen käteen ja päätin kirjoittaa tämän postauksen loppuun ja julkaista sen!

Vuosi sitten minun viimesetkin kaverit keiden kanssa olin tosi läheinen, niin katositvat noin vain sormien näpäytyksestä. Onhan minulla ihmisä mun lähellä ja tukee mua kun sitä tarviin, mutta kaipaan sitä oikeaa kaverisuhdetta mitä esim ala-asteella tai ylä asteella oli kun oltiin niin tiivisti kavereiden kanssa. Aina löyty inside vitsejä ja aina oli joku ketä katsoa ja nauraa, vaikka ei ollut edes mitään naurun aihetta. Kaipaan niitä hetkiä kun oli vaan niin hauskaa ja pystyi aina kertomaan toiselle kaiken, käytiin jonkun luona yökylässä ja pidettiin hauskaa. Mentiin leffaan ja vietettiin synttäreitä tiiviissä ja aina samassa porukassa. Mihin ne hetket on noin vaan kadonnut?

Miltä musta nyt tuntuu kun nään mun vanhat ystävät jarkuvasti toistensa kanssa ja heillä näyttää aina olevan niin kivaa. Miksei ikinä enää mua pyydetä mukaan? Aina kun kysyn voitaisko nähdä, vastaus on "Mulla on kiireitä, katotaan joku toinen kerta."- Miksi? Samalla kertaahan mutkin voitais pyytää mukaan, en tarvitse mitään omaa aikaa kun kaikki kuitenkin tuttuja ollaan.

Koulussa meitä oli viiden hengen tyttöporukka, oltiin jo ihan pienestä ykkösluokkalaisesta tytöstä oltu toisissamme kiinni kun takiaiset. Aina tehtiin kaikki yhessä ja kun kasvettiin niin pikkkuhiljaa se porukka muuttui pienemmäks ja pienemmäks, mutta silti oltiin niin läheisiä. Loppupeleissä jäinkin yksin ja muut jatkoi omia reittejään.

Monesti mietin johtuuko tää mun yksinäisyys siitä kun ysi luokalla erkaannuin kaikista kun mun koulu meni niin huonosti. Joko tunsin itteni tosi hylätyks tai pelkäsin, että mulle nauretaan ku tuun taas kouluun. Enkä oikeen edes jaksanut yrittää niin kovaa olla siinä hengessä mukana kun muistan kun mulle huudeltiin et "Hei Maria miks oot koulussa?" jne. Eihän tollaset kivalta tunnu. Johtuuko tää kaikki siitä, että ne kaverit kasvo takasin yhteen ilman mua. Voiko se olla mahollista? Oltiin niin monta vuotta kuitenkin yhdessä ja pienenä puhuttiin että tullaan aikuisina muistelemaan näitä hetkiä ja ollaan vieläkin samassa porukassa. Tottakai kaikki kasvaa ja muuttuu, ei mikään ole ikuista, jos nyt realistisia ja kylmiä ollaan, mutta niin se vaan on.



Kadehdin kaikkia niitä jotka lisäilee kuvia Instagramiin tai johonkin muuhun sosiaaliseen mediaan kuinka hauskaa niillä on kavereiden kanssa. Oonko ainoa joka tässä tilanteessa on? - Siltä musta ainakin tuntuu. Miks just minä?

Nykyään mun arki on niin samanlaista, hengaan poikaystävän kämpillä vaan päivästä toiseen. Ei siinä muuten mitään valittamista oo, mutta silmät näkee samoja asioita joka päivä. Vähemmästäkin ihminen kyllästyy kun samoja asioita tekee. En todellakaan väitä etteikö poikaystäväni seura kelpaisi ja hänen kaverit, todellakin kelpaa! Ei oo mitään valittamista, on mulla niiden kanssa kivaa, mutta kaipaan omien ystävien kanssa hengailua ja niitä vanhoja aikoja mitä joskus vielä oli.

Oon kyllä edelleen yheyksissä muutamien kyseisien tyttöjen kanssa jotka siihen porukkaan kuului, mutta ei nähdä melkein ikinä ja harvoin me muutenkaan jutellaan. Oon ite aika huono pitämään muihin yhteyttä kun ajattelen ettei heitä kiinnosta ollenkaan, kun ei oo itse tullut viestiä laittamaan. Joskus sitä vaan niin toivois edes joskus heräävän aamulla siihen kun puhelin täyttyis viesteistä mitä kaverit on lähettänyt. Ei siitä kauaa oo kun mulla vielä oli puhelin aamusin täyttynyt kaikista ilmotuksista ja viesteistä. Yhtäkkiä sekin loppu.

Ystävillä on iso vaikutus omaan hyvinvointiin ja elämään. Sen tajuaa viimeistään siinä vaiheessa kun istut yksin sängyn pohjalla tuijottaen seinää ja itket kun et voi kertoa sun asioita ikinä kellekkään muulle kun omalle kumppanille. Et voi ikinä mennä kenenkään muun luokse tai pyytää ketään muuta sun luokse. Et voi ikinä lähteä muiden kanssa syömään, leffaan tai muuten vaan pitämään hauskaa. Onko tää kaikki vaan mun omassa mielessä, onko mulla ehkä oikeesti joku vanha tuttu siellä jossain joka miettis mua joskus, mutta ei oo tullut laittamaan viestiä kun ajattelee samoin kun minä. Hyvin mahdollista. Voisitko jopa sinä siellä ruudun toisella puolella olla yksi niistä joka ois mun kanssa aikaa joskus viettänyt paljon ja kaipais niitä hetkiä?





En luonteeltani oo tyrkky, en todellakaan. Ehkä siks en osaa myöskään ikinä kysyä keneltäkään että voinko tulla käymään tai että saanko liittyy seuraan. Pelkään kielteistä vastausta. Joskus kun oon näin tehnyt, niin sitten taas ei osata sanoa suoraan vaan joko kierrellään asiaa, luvataan ilmoittaa, mutta silti jätetään ilmoittamatta tai sitten jätetään kokonaan vaan huomioimatta. Ehkä tästäkin syystä en oo uskaltautunu täysillä mennä mukaan vaan oon luovuttanut heti.

En kuitenkaan ole sanonut missään vaiheessa, että olisin täysin yksin! Kaipaan vaan todella läheisiä ystäviä joillekka kertoa kaiken ja lähteä heidän mukaan pitämään hauskaa ja vaan hengailla. Missä kaikki ovat?


Loppupeleissä vaikka en jatkuvasti mene tuolla kavereiden kanssa pitämässä hauskaa tai juttele niin useesti, niin oon tosi onnellinen. Se jatkuva yksinäisyyden tunne vain pyörii päässä, jonka takia joskus tuntuu, että vetäydyn vain omaan kuoreeni ja mietin asioita enkä halua olla kenenkään kanssa.

Tämä oli ensimäinen tälläinen vähän synkempi postaus ja oon ylpeä itestäni, että uskalsin mun fiilikset ja tän hetken elämän tilannetta kertoa näinkin avoimesti. Oon aina ollut niin ujo, en oo ikinä uskaltanut kertoa mun mielipiteitä ääneen, mutta nyt musta tuntui siltä, että on munkin aika joskus puhua ääneen eikä vain jättää kaikkea omaan päähäni. Ehkä sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy joku, joka joutuu kokemaan näitä samoja fiiliksiä kun minä tai on joskus joutunu kokemaan. Tai joku joka voi ehkä tunnistaa itsensä ja tajuaa tehdä joitakin asioita toisin.

Arvostakaa ystäviä ja sitä kaikkea mitä sulla on. Jos tunnistit esim itsesi tästä ja tiedät että et aina oo ollut "hyvä kaveri" ja tukenut jotain täysillä tai jättänyt joskus ulkopuolelle. Mene piristämään jonkun päivää, vaikka sanomalla vaan "Moi". Sekin piristää jo monen päivää, varsinkin vanhoja ystäviä joihinka et oo ollut pitkän aikaan yhteyksissä. Tukekaa ihmisä joilla ei välttämättä näyttäisi menevän niin hyvn, tai on huonolla päällä. Älkää syrjikö ketään ja puhukaa tunteista äneen.

Tänkin postauksen kirjoittaminen vaati multa paljon rohkeutta ja hetken mietintää, mutta niinkuin sanoin jo aikasemmin, että se teksti minkä luin erään henkilön mystorysta niin tsemppas mut koneen äärelle kirjottamaan tän loppuun. Joskus sitä vaan tarvii jonkinlaisen potkun, että uskaltaa puhua ääneen. Mitä sä yleensä teet tilanteessa, jossa et tiedä pitäisikö tehdä vai ei?

Ehkä tähän on nyt hyvä aika lopettaa. Kiitos kaikille jotka luki näinkin pitkälle, arvostan kovasti! Hyvää loppukesää kaikille.



- Maria

Likes

Comments


Hellou! Nyt tulee pitkästä aikaa kunnon kuvia ja tekstiä, kun ulkomailla kerrankin pääsee käymään niin onhan se pakko! Tosiaan lähettiin äidin ja vanhimman veljen kans juhannukseks Itävaltoihin, lähettiin 23. päivä ja tultiin 26. takasin.Tiivistän tän miniloman vain kahteen postaukseen, mutta eiköhän se riitä. :)

Lentäminen jostain syystä pelotti/jännitti, mutta hyvin ne meni. Tuntuu vain etten pienenä vietnamiin mennessäni edes ajatellut lentämistä kun nyt se tuntu ihan erilaiselta. Korvatkin meni samantien lukkoon kun oltiin vasta kiitoradalle päästy ja mukamas purkan syöminen pitäisi auttaa, mutta ei auttanut. Tuntui vain kun pää räjähtäisi pian. 😃

Laskeuduttuamme lähettiin odottaan matkalaukkua ja sitten suunnistettiin City Trainin luokse joka menee 2 kertaa tunnissa suoraan kentältä keskustaan. Tosin myöhästyttiin aikasemmasta niin odotettiin vielä 30min kentällä seuraavaa junaa.

Kun keskustaan päästiin, luulin että enää pitää kävellä hotellille mutta ei. Meidän piti vielä metrolla mennä yksi pysäkki ennen kun oltiin oikeessa paikassa, mutta eihän me tajuttu että on 6 eri metroa jotka kantaa nimeä U-Bahnnetz. Helsingissähän metropaikat on isolla oranssilla M-kirjaimella merkattu niin tuolla ne oli U-kirjaimella. Yritettiin koko ajan etsiä mistä U1 menee, mutta ei tiedetty ettei kaikki mee samasta. Siellä sitten pyörittin ainakin 30min ennen kun vasta käytiin infosta kysymässä. Käytiin sitten ostamassa metroliput ja Wien Mittestä otettiin U4 ja mentiin yksi pysäkki Schwedenplatziin josta vihdoin päästiin U1 ja sillä sitten yksi pysäkki Nestroypltaziin, jonka jälkeen vielä piti suunnistaa hotellille. Yövyttiin Hotel Imlauer Wien nimisessä hotellissa.

En tajunnut ottaa hotellista/huoneesta kuviakaan kun heti hotellille päästyämme ajattelin vain vaatteiden vaihtoa ja ilmastointia! 😃 Oli niin nihkee fiilis kun housut on tarttunut jalkoihin kiinni ja haluaisi vain kylmää juotavaa ja freshit vaatteet päälle. Kello oli jo kuitenkin niin paljon, ettei enää tehty muuta kuin vaihdettiin vaatteet ja etsittiin ruokapaikka ja sitten vain nukkumaan.


Varmaan ymmärrätte miksi metrokartan lukeminen oli HIEMAN hakalempaa kun Helsingissä.
Day 1


Ei otettu hotelliaamiaista kun aateltiin sen olevan vähän turhaa niin aamulla vain mentiin kauppaan ostamaan aamupalaa ja sitten metrolla mentiin keskustaan (Karlsplatziin). Siellä taas piti mennä ympyrää kun veljeni etsi paikkaa mistä meidän piti mennä ostamaan Vienna passit, joilla päästiin moneen paikkaan. (museot, palatsit, Hop on-Hop off bussi jne.)

Alla näkyvän olevan ooppera talon vierestä meidän piti hypätä tähän sightseeing bussiin, mutta tietenkin niitäkin oli sitten muutama hassu ja mentiin väärään suuntaan. Jäätiin muutaman pysäkin päästä pois ja lähdettiin kävellen etsimään oikeeta paikkaa. Lämpimän veden juominen hirveessä helteessä ei auttanut yhtään, suorastaan pahensi mun oloa siellä kun mulla tulee siitä paha olo. Kuvinkin ottaminen jäi aika vähäseks kun oli niin kuuma ja piti liikkua niin ripeeseen tahtiin niin en edes ajatellut mitä kaikkea olisin vielä voinut kuvata.




Kun vihdoin oikea bussipysäkki löytyi niin odotettiin siinä Yellow Line bussia jolla päästiin ensinmäiselle palatsille. Jatkuva eksyminen ja pyöriminen + helle ja lämmin vesi niin kyllä siinä vähemmästäkin alkaa hermot ja voimat menemään. Kaiken lisäksi emme päässeet edes sisälle kun siellä oli vissiin tietyt kellonajat jolloin pääsi sisälle tai sitten oli liikaa ihmisiä sisällä. Menimme sitten takapihalle (alla näkyvät kuvat) missä oli hienot kukka asetelmat, mutta ei ollut tarpeeksi korkeaa paikkaa, mistä olisi saanut tosi hienot kuvat.

Ei me ehitty edes syömään kunnon ruokaa ennenkun oltiin kaikki paikat käyty kun ne meni kiinni klo 18. Päivällä käytiin vaan pikku kahvilassa haukkaamassa leivänpalat ja jatkettiin matkaa.


Itsestäni otin vain muutaman kuvan kyseisenä päivänä ja tämä oli melkein ainoa mikä onnistui.


Kaiken tämän pitkän päivän jälkeen metiin keskustaan syömään Wiener Schnitzel eli wienerinleikettä, joka oli hieman pettymys koska se maistui aivan samalta kun olisi kotona äkkiä väsässyt jotakin, mutta tulipahan sekin "makuelämys" koettua. 😃Kuulemma kun Wieniin menee niin 3 tärkeää asiaa pitää tehdä. Pitää syödä Sacher kakkua, Wienerinleikettä ja mennä katsomaan oopperaa. (kyseiseen oopperataloon mikä näkyi alussa)



Kiitos kun luit! Nähdään seuraavassa postauksessa.

- Maria


Likes

Comments




Tässä on mummini koira Cassu, tasan vuosi sitten se piti lopettaa aika yhtäkkiä. Sillä oli oikeen olkapään kohdalla jonkinlainen muhkura/kasvain, joka oli kuulemma hyvänlaatuinen. Kyseisenä päivänä mummi ja tätini oli tulossa hakemaan minua Tampereelle mukaan. He olivat olleet mökillä käymässä.

Mummi laski Cassun meidän pihassa maahan jonka jälkeen se kovaan ääneen rääkäs, tai voisiko sanoa, että kiljahti. Sillä hetkrllä olin vielä sisällä laittamassa kenkiä, mutta juoksin heti autolle katsomaan mitä tapahtui, luulin Cassun purreen mummia tai jotain, mutta siellä se Cassu makasi maassa eikä enää liikkunut mihinkään, vinkui vain jos sitä yritti liikuttaa.

Katsoin Cassua, sillä oli ihan erilainen katse ja hengitti ihan erilailla kun yleensä. Saatiin Cassu nostettua maasta takasin autoon, eli pelkääjänpaikalle mummin syliin. Siinä se aina matkusti, jonkun sylissä, jos siinä ei istunut kukaan niin se meni kuskin syliin. Lähdimme viemään veljelleni sitten jotain tavroita ja Cassu vain vinkui, kuulosti oikeesti ihan ihmisen kiljumiselta tai jonkun vauvan kovaääniseltä muminalta. Cassun etutassut oli aivan raatona, roikkui vain eikä Cassu liikkunut mitenkään. Silloin tiedettiin, ettei taida huomista enää tulla.

Se muhkura mikä oli olkapään kohdalla, oli siirtynyt kainalon alle joka aiheutti sen, että etujalat olivat ihan velttona. Kun olimme veljeni luona käyneet, päätettiin mennä viikkiin lopettamaan Cassu. Meillä oli mummin toinenkin koira Arttu mukana, joka ei tuntunut tajuavan mistään mitään. Niinkun yleensä, sitä kiinnosti vain ruoka ja pallot silloin tällöin. Cassu oli näistä koirista se fiksumpi ja oikeesti jopa ymmärsi jotain. Jos Arttu olisi lopetettu ensin niin Cassu olisi huomannut sen heti, toisin kun Arttu ei huomannut yhtään mitään ettei toista koiraa enää ole.

Tai tietenkin se nyt jotenkin sen huomasi, olihan se vähän allapäin, mutta Arttu ei ollut niin tarkka kun Cassu. Aina lenkeilläkin jos Cassu käveli edellä niin se odotti Arttua, ei se ikinä mennyt mihinkään ilman "veljeään". Artun tassut piti pestä paljon tarkemmin kun Cassun jos oli kuraisempia säitä niin Cassu aina nätisti odotti pyyhkeen päällä, että Arttu on valmis.




Olin silloin aika pieni kun Cassu tuli mummille. Alunperin se oli ukkini uuden naisystävän koira, mutta kun hän ja ukki kuoli niin mummi otti sen. Ei ollut helppoa Cassun kanssa moneen vuoteen, sai taistella jatkuvasti. Cassu oli tottunut vapaana juoksenteluun ja jatkuvaan haukkumiseen muiden ikkunoiden alla. Ei Cassu ollut koulutettu koira ollenkaan ja hyvä jos siihen sai edes koskea. Tai niin ainakin muistelen, että siihen koskeminenkin oli haastavaa.

Viimevuosina se oli niin pehmolelu koira, toki aina välillä tuli niitä hetkiä jolloinka Cassun teki mieli vähän näykkästä. Niinkun kuvasta näkee niin sen hampaat oli ihan mutrulla ja aina jäi tolla tavalla esiin ja oli se jo hieman sokeekin. Alkoi olemaan ihan höperö koko koira, haukkui itsekseen katsoen seinää pimeässä huoneessa. Ja se oppi tunnistamaan herkkukaapin niin siellä se aina istu ja haukkui kun sillä oli tylsää ja halusi huomiota ja herkkupaloja.



Vieläkin alkaa itkettämään kun Cassua mietin tai varsinkin sitä lopetuspäivää. Se hetki kun lääköri kuuntelee onko sydän jo pysähtynyt ja sanoo, että nyt seon poissa keskuudestamme niin on pahin lause mitä voi kuulla. Cassu vaan näytti nukkuvan niin sikeesti.

Kun sieltä viikistä lähettiin niin tultiin takasin kotiin hautaamaan Cassu meidän pihaan. Se rakasti aurinkoa niin laitettiin se aurinkoiseen paikkaan lepäämään. Mummi kertoi, että siellä mökillä juuri kun he olivat lähdössä niin Cassu oli alkanut vetämäät itseään metsää kohti, eikä millään halunnut lähteä sieltä.

Eikö se ole niin, että kun koira on huonossa kunnossa ja on "kuolemaisillaan" niin ne haluaa olla rauhallisessa paikassa ja yksin? Vai onko se vaan jotain leffa humppaa mistä oon saanu sellasen kuvan.




<3

Tämän pitkän ja surullisen päivän jälkeen vihdoin päästiin lähtemään enää yhden koiran kanssa Tamperetta kohti.

Tätä kirjottaessa monesti tuli kyyneleet silmiin, näin vuodenkin jälkeen tuntuu niin pahalta. Joillekkin koira on vaan koira, mutta mulle se on enemmän kun koira! Oon monesti sanonu mun poikaystävällekkin, että jos meillä ois koira se menis hänen edelleen. :D Koirat on ihan liian lähellä mun sydäntä, leffatkin missä koirat kuolee niin saa mut vollottamaan! (Hachiko ja Marley & Me on pahimmat)




Kiitos kun luit! Nähdään seuraavassa postauksessa.

- Maria

Likes

Comments

Let's grillataan


Tänään vietettiin äitienpäivää ja pitkästä aikaa koko perhe istu saman katon alla, tai no tässä tapauksessa aurinkovarjon alla. Oli niin hyvä sää joten päätettin grillata. Grillikausi on nyt avattu, ainakin meidän perheessä!


Kuvia ladatessa koneelle huomasin, että olipa hassu sattuma kun näin paljon pinkkiä on päällä!


Kaiken tän jälkeen voitte jo arvata kuinka täyteen tosta kaikesta tuli! Oli silti pakko kiirehtiä ja syödä kakku ja muut herkut melko pian sen jälkeen kun pöydästä päästin pois, sillä veljelläni oli vielä töitä johon titenkin piti ehtiä ajoissa...jonne hän ei sit kuitenkaan menny ajoissa sillä hän oli kattonu väärin työvuoron, mut ei onneks myöhästyny varttia pitempään kun oltiin jo matkalla ku hän sen huomas! Mentiin veljen ja poikaystävän kanssa sitten samalla kyydillä keskustaan päin, kun sellanen kerran oli mahollista! Mulla siis on toinenkin veli, muttei halua näyttäytyä somen puolella.



Kiva päivä takana, mutta kauheen väsyny oon ollu kun en oo nukkunu kun n. 4h viime yönä! Alkaa nyt pikkuhiljaa oleen niin väsyny, että nyt on hyvä aika lopettaa tämäkin postaus ja mennä pian nukkumaan!



Tää kuva on yks mun lemppareista! Näytän ihan äidiltä nykyään, ainakin omasta mielestä!

Ihanaa äitienpäivää rakas äiti, vielä kerran!




Kiitos kun luit! Nähdään seuraavassa postauksessa.

- Maria

Likes

Comments



Käytiin eilen Suomenlinnassa ottaan vähän kuvia ja muutenkin oli siitä jo niin pitkä aika muutenkin kun tuolla viimeks on tullu käytyä niin oli ihan kiva vaihtaa hetkeks maisemia!

Oli hieman huono asuvalinta kun tuuli niin kovaa ja hiuksetkin meni joka suuntaan jonka takia kuvien ottaminen oli vaikeampaa. Niinkuin edellisessä postauksessa jo sanoinkin etten tykkää/osaa olla kuvattavana niin sekin oli yksi syy miksei niitä niin helposti oteta, mutta kyllä se "kamera kammo" siitä pikkuhiljaa varmaan häviää.

Instagram kuvia ja blogi kuvia kyllä löytyy muutama, joten se on pääasia, sinnehän me suurimmaksi osaksi niiden takia lähdettiin!



Satuin löytämään oman nimenkin sieltä tuherrettuna johonkin kiveen, mikä lie onkaan.


En tällä kertaa hirveesti muita kun kuvia postaa, mutta huomenna on äitienpäivä niin ehkä sitten saan jotain sanojakin tänne kirjotettua!


Kiitos kun luit! Nähdään seuraavassa postauksessa.


- Maria

Likes

Comments

Let's start

Eka kertahan se tulee kaikilla jossain vaiheessa elämää, eikö?

Tosiaan en oo ennen blogia kirjottanut tai mitään muutakaan somea oikein osannut päivitellä, mutta mulla on nyt jonkin aikaa ollu sellanen tunne että pakko tehä jotain täällä somessa! Tubettaminenki on käyny monesti mielessä, mut ehkä jätän ne hommat niille joilta kameralle puhuminen tulee ihan luonnostaan ja niille jotka osaa ne hommat. Blogi ja tube on ollu mun mielessä jo vuodesta 2011 ja vasta nyt oon vihdoin oikeasti halunnut tätä! Hyvä niin, 12-vuotiaana se ois ollu aikamoista sähellystä ja jopa noloa tekstiä taikka videomateriaalia.

Mun innostus tähän blogin alottamiseen alko kuvien muokkaamisesta, en oo ennen välittänyt mistään insta feedeistä, mutta nyt oon alkanu miettiin vähän tarkemmin ja pikkuhiljaa se sieltä muodostuu! En oo vaan kauheen kuvauksellinen ihminen, en osaa olla luonnollisesti kameran edessä. Onko se sitten joku iskä-tytär ongelma, en tiedä. (Iskä on siis lähes samanlainen, tykkää kuvailla, mutta ei tykkää olla kuvattavana)

Rakastan kuvien muokkaamista ja aina kauhea hinku mennä kuvailemaan, mutta kukaan ei ole ikinä ollut oikein innostunut ideasta, joten ne on jäänyt sitten vain puheeksi. Onhan mulla kamera ja kameran jalka, itselaukaisin toimii hyvin, mutta mulla tulee niin tyhmä olo kun yksin tuolla kuvaisin. Monet varmaan tekee sitä, ei siinä mitään vikaa ole, mutta se on niin vaikeaa ja turhauttavaa kun kuvien ottaminen ei niin hyvin onnistu. Enkä myöskää ole kauheen kärsivällinen ihminen, monesti menetän hermoni ja luovutan tai sitten yritän liikaa ja silloinhan ei ainakaan mikään onnistun.



About me and my blog


No jos nyt päästäs siihen osuuteen missä kerron itestäni ja tästä blogista, kaiken tän turhan jaarittelun jälkeen.

Oon siis vantaalainen nuori -99 syntynyt nainen....vai tyttö? Päätä itse. Niinkun varmaan ulkonäön ja nimen perusteella näkee etten ole ihan täysin suomalainen niin oon puoliks vietnamilainen ja puoliks suomalainen. Tunnen itteni kyllä ennemmän suomalaiseksi kun en nimittäin osaa vietnamin kieltä yhtään, ymmärrän kyllä, mutta siihen se sitten jääkin.

Oon luonteeltani ujo enkä uskalla heittäytyä niin helposti mukaan kun muut. Nuorempana olin paljon ujompi ja hiljaisempi ihminen, nykyään osaan olla jollain tavalla edes mukana. Ennen istuin aina vaan hymy huulilla hiljaa vieressä. Nykyisen parisuhteeni avulla olen päässyt siitä ujoudesta eroon, osaan tuoda itseäni enemmän ulos.

No miks päätin alottaa kirjottaa blogii on yksinkertasesti vaan se, että rakastan kirjottamista. Niinkun tuolla aikasemmin jo sanoin niin kameran edessä oleminen ei tuu multa luonnostaan mutta, tän blogin avulla haluun pikkuhiljaa päästä siitä "kauhusta" eroon menemällä tonne ulos jonkun kanssa ja totutella siihen kameran edessä olemiseen! Tuun postaileen tänne lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä mieleen tulee ja millanen fiilis on.


En oo mikään ammattikuvaaja tai kirjottaja, mutta haluun edes yrittää saada tästä jotain aikaan! Harjottelu tekee mestarin eikö? Pyrin säännöllisesti alkaa postaileen tänne jotain. :)




Kiitos kun luit! Nähdään seuraavassa postauksessa.


- Maria

Likes

Comments