Joinakin öinä uni ei vain tahdo tulla. Ei sitten millään. Tuttu tilanne varmasti lähes jokaiselle, ainakin jossakin vaiheessa elämää. Minulle se oli hyvin tuttua monen vuoden ajan. Saatoin maata hereillä sängyssä tunnin, kaksi, kuunnellen toisen tuhinaa (tai kuorsausta), ennen kuin viimein sain unen päästä kiinni. Ja jos heräsin johonkin, esim. vessahätään, keskellä yötä, niin sitten meni vähintään se pari tuntia, että nukahdin takaisin.

Pari vuotta sitten kaikki muuttui. Löysin erään kirjan, "Pyydä niin saat", ja vaikka se ei sinänsä ollut mikään "unikirja", antoi se minulle hyvän keinon nukahtamiseen. Muistaakseni se oli jokin meditaatioharjoitus, joka oli tarkoitettu terveyden hyväksi, mutta huomasin, että se auttoi myös nukahtamiseen.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ihmisen tulisi keskittyä hengittämiseen. Rauhallisesti sisään ja ulos, sisään ja ulos. Toki ajatus yrittää karata joka paikkaan, mutta sitten taas toistellaan hiljaa mielessä, itseään kuunnellen, sisään, ulos...

Nykyään hengittelyyn keskittyminen on melko automaattista, mutta välillä joudun komentamaan itseäni, etten ajaudu ajatusten vietäväksi. "Kuules tytsy, sä ehdit ihan hyvin miettiä aamulla niin työasiat kuin kotona odottavat hommatkin. Et voi tehdä niitä nyt. Jaksat paremmin huomenna, kun nukut kunnolla. Keskity hengitykseen!"

Tänä yönä päätin nousta ylös. Antaa aivoissa pyöriville ajatuksille vallan. Huomenna ei tarvitse nousta kovin aikaisin ylös, ja olen aika pirteä (thanks to coca-cola...).

Tähän päivään kuului mieheni veljen hautajaiset. Kuoleman lopullisuus pyörii mielessä, ja se kuinka turhalta kaikki tavarat, jopa lautaset, kupit ja huonekalut tuntuvat, kun niiden omistaja ei enää koskaan palaa kotiin. Kuinka paljon tärkeämmältä tuntuu tällä hetkellä se, että eläisin oman elämäni onnellisena, tekemällä asioita, joista juuri minä pidän. Ja pitämällä itseni kunnossa, että ehdin elää riittävän kauan tullakseni mummuksi tms.

Illalla katsottu Vain Elämää sai minut myös pohtimaan. Muusikot, kuten myös elokuvatähdet, jättävät ikuisen jäljen elämästään jälkipolville. Jos minä kuolisin nyt, mitä minusta muistettaisiin viiden tai kymmenen vuoden päästä? Toki tähdet ovat olleet muutakin, kuin esittämänsä laulut tai hahmot, mutta silti. Elvis, Patrick Swayze, Kirka... En tiedä miltä heidän läheisistään tuntuu kuulla ja nähdä heitä tv:stä, netistä jne., mutta silti haluaisin jättää itsestäni jonkinlaisen jäljen tähän maailmaan. Jotakin ikimuistettavaa, iloa tuottavaa, lohduttavaa, ajatuksia herättävää. Ihan mitä tahansa positiivista.

Jos nyt kuitenkin lähtisi takaisin vällyjen alle ja keskittyisi hengittelemään. Hyviä unia kaikille!

Siirrä blogisi Nouwiin - nyt voit tuoda vanhat blogisi - Napsauta tästä

Likes

Comments

Useimmiten ajatellaan, että se millä kädellä kirjoitat, määrittää kätisyytesi. Huomasin kuitenkin jo useita vuosia sitten, että vaikka pidän itseäni oikeakätisenä, teen tiettyjä asioita toisin kuin muut oikeakätiset perheenjäseneni.

Netistä löytyi joitakin testejä, millä asiaa voi kokeilla, mutta tässä minun huomioitani. Olisi myös kiva kuulla miten teillä muilla hommat hoidetaan.

Ota käteen korttipakka ja jaa muutama kortti. Kummalla kädellä jaat?

Ota käteen limsapullo ja avaa korkki. Kummalla kädellä avaat sen?

Jos pelaat esim. mini-golfia, seisotko radan oikealla vai vasemmalla puolen? Eli lyötkö vasemmalta oikealle vai oikealta vasemmalle?

Kun puhut puhelimeen, kummalla korvalla pidät puhelinta? (En tiedä, onko tämä sitten vasen- tai oikeakorvaisuutta...)

Minä kirjoitan, leikkaan ja syön oikealla, mutta jaan kortit, avaan pullonkorkin ja pidän puhelinta vasemmalla. Ja mini-golfia pelaan oikealta vasemmalle, mitä se sitten tarkoittaakaan. Korkealle nostettavat tavarat nostan mieluummin vasemmalla kuin oikealla kädellä. Syömisestä vielä sen verran, että jos syön haarukalla ja veitsellä, pidän haarukkaa vasemmassa kädessä, niin kuin ilmeisesti aika moni muukin, mutta miksi en sitten syö vasemmalla, kun lasken veitsen kädestäni?

Näin syömisen jälkeen on hyvä hetki puhua vessakäynnistä. Netistä luin että entisaikaan vasenta kättä pidettiin "likaisena/saastaisena", joten sitä käytettiin takapuolen pyyhintään (oletan/toivon, että paperin kera...) En ole ikinä ajatellutkaan, että joku voisi tehdä sen muulla kuin oikealla kädellä!

Netin mukaan vasenkätiset ovat yleensä luovempia, mutta myös huolestuneempia virheistä, varovaisempia, ujompia, jne. Matematiikka ei kuulemma tuota vaikeuksia, mutta lukeminen ja kirjoittaminen saattaa olla haastavampaa. Nukahtaminen voi olla vaikeampaa vasenkätisille, mutta tietyissä urheilulajeissa he pärjäävät oikeakätisiä paremmin, esim. miekkailussa ja nyrkkeilyssä.

Mutta kuinka moni lapsi on opetettu (pakotettu) oikeakätiseksi, koska vanhemmat ovat pitäneet sitä helpompana/oikempana tms.? Olenko minäkin oikeasti vasenkätinen, joka on opetettu oikeakätiseksi? Luulen olevani luova, matematiikka sujuu melko hyvin, nukahtaminen oli vielä muutama vuosi sitten ongelma ja olen oikeasti aika ujo ja pelkään virheiden tekoa. Mutta toisaalta lukeminen ja kirjoittaminen sujuu kyllä ihan hyvin... Erään nettitestin mukaan käytän molempia puolia melko tasapuolisesti, joten ehkä voisin sanoa itseäni molempikätiseksi?

Joku kyseli netissä, että jos hän opettelee kirjoittamaan vasemmalla kädellä, tuleeko hänestä luovempi? Vastaajan mukaan se ei kuitenkaan  muuta sitä millainen ihminen on. Tässä piileekin lohdutus kaikille niille, jotka on opetettu oikeakätisiksi, luovuutenne ei ole kadonnut mihinkään. Olette juuri sellaisia, kuin miksi olette syntyneet!

Likes

Comments

Mitä sinä ajattelet, kun peset hampaitasi? Meneekö se rutiinilla, vai joudutko patistelemaan itseäsi, että hampaat tulee pestyä? Tai pesetkö ylipäätään hampaitasi säännöllisesti?

Lapsuudesta saakka olen pessyt hampaani pääasiassa vain iltaisin, sillä aamulla hammasharjan lykkääminen poskihampaisiin yököttää. Ja toki olen kärsinyt tästä tavasta, reikiä on paikattu enemmän kuin minigolf-radassa edes on niitä. Ja kuten edellisessä jutussa mainitsin, hammaskiveä löytyy, niin kuin ientulehdustakin. Ja se hammaslääkärillä käynti on ollut yhtä tuskaa ja pelkoa! Ei niinkään kivun takia, vaan tuon yökötysrefleksin takia.

Jos kirjoittaisin kaikista kokemuksista, tuntemuksista ja tapahtumista hammaslääkärissä, tulisi siitä romaanin mittainen. Yritän siis poimia pääkohdat ja selittää, miksi olen antanut hampaideni kärsiä..

Suurin syy hammaslääkärikammooni on juuri tuo yökötysrefleksi. Nuorempana se ei ollut ihan niin paha, mutta nykyään en pysty pitämään korkeakauluksisia paitoja, kaulahuiveja, enkä oikein mielellään edes kaulakoruja. Purkan pureskelua siedän ehkä 5 minuuttia, kunnes alkaa oksettaa. Pidän pitkistä hiuksista, mutta usein nekin häiritsevät liehuessaan kaulan lähellä, joten laitan ne ponnarille. Ja tosiaan se hammasharja poskihampaissa... Yök!

Kuvittele sitten kun suuhun lykätään tuppo, kiemuraimuri, tavallinen imuri, pora tms. ja välillä vielä peili. Niin ja hammaslääkärin sormetkin siellä on aina välillä, kumihanskoineen. Ihmiselle, jota oksettaa jo pelkän paperin laitto kaulalle, tuo on aika kamalaa.

Toki kammoon vaikuttaa myös muut kokemukset hammaslääkärissä. Esimerkiksi ala-asteella minua "porattiin" huuleen. En muista mistä syystä, mutta 9-vuotiaana kammo oli pahimmillaan, en suostunut lähtemään hammaslääkäriin vanhempieni maanitteluista huolimatta. Ja vaikka äiti ja isä juksasivat minut autoon ja ajoivat suoraan hammaslääkäriin, ja hammaslääkäri tuli autolle asti minua pyytelemään mukaansa, minä en mennyt. Pelko oli suurempi, kuin tottelevaisuuden ja miellyttämisen haluni. Vuotta myöhemmin menin sitten ihan itse hammaslääkäriin.

Aikuisena olen kärsinyt pari kertaa hammassärystä, ja välillä on ikenet vuotaneet verta, mutta ne eivät ole olleet riittäviä syitä, että olisin hoitanut hampaitani paremmin. Tai kyllähän minä yritin jossain vaiheessa, kun hammaslääkäri selitti ientulehduksesta. Ostin hammaslankaa, ja sellaisen jutun, johon sen langan sai kiinnittää, mutta yökötys oli liian suuri havaittavaan hyötyyn nähden.

Aikuisena hammaslääkäripelko/kammo vain kasvoi, kun hammaslääkärissä tuli käytyä niin harvoin, ja yökötysrefleksin paheneminen teki sen, ettei röntgenkuvia saatu otettua hammaslääkärissä, vaan minun piti mennä sairaalaan sitä varten.

Minua on hoidettu myös ilokaasulla, ja ensimmäinen kerta meni aika hyvin. Hammas saatiin paikattua, vaikka tuppo poskessa häiritsi hieman. Toisella kerralla olin ihan tokkurassa ja tulin huonovointiseksi, ja säikähdin, sillä minulle olisi voitu tehdä mitä vain, enkä olisi tiennyt mitään. Menin kuitenkin vielä, koska minulla oli rikkinäinen hammas, joka piti poistaa. Jossain vaiheessa hoitoa havahduin, että ei maistu veri suussa, että mitä sinä teet? "No kun sinulla oli pari reikää samalla suunnalla, niin ajattelin paikata ne ensin..." Olisi voinut kertoa sen ensin! Raivoissani halusin lähteä heti pois, joten hän joutui laittamaan väliaikaisen paikan yhteen hampaaseen, ja rikkinäinen hammas jäi paikalleen.

Jossain vaiheessa kävin päivystävällä hammaslääkärillä, ja hän sai poistettua rikkinäisen hampaani. Silloin en vielä tiennyt kuinka tärkeä tuo käynti oli.

Yhden kerran yritin vielä mennä ilokaasuhoitoon, mutta luotto oli mennyt tuohon lääkäriin (hän on muuten sama lääkäri, joka yritti saada minua autosta ulos lapsena...). Hän ehdotti nukutusta, mutta yhden hampaanpaikkauksen ja hammaskivenpoiston takia en halunnut nukutusta, sillä se pelotti vielä enemmän. Sitten hän ehdotti, jos siirtyisin tuon lääkärin potilaaksi, joka sai hampaani vedettyä, ja sillä tiellä ollaan. Nyt olen käynyt jo varmasti toistakymmentä kertaa tuon ihanan naisen hoidossa, hampaat on paikattu ja ikenet lähestulkoon kunnossa. Vuosien huonon hoidon tuloksena hammaskivi on pakkautunut syvälle ikeniin, ja rassaamisen tuloksena minulla on tälläkin hetkellä yksi tikki ikenessä.

En voi sanoa, että kammoni olisi kadonnut, mutta se ei ole läheskään niin paha kuin se oli. Ja kaikki johtuu vain ja ainoastaan tästä hammaslääkäristä. Se, kuinka hän kohtaa potilaan, uskoo, ymmärtää, kuuntelee, antaa aikaa jännitykselle, kehuu, opastaa ja neuvoo, eikä tuomitse. Ja tekee oman työnsä vaikeimman kautta, että potilaalla olisi helpompaa.

Minun vastaukseni alun kysymykseen on, että ajattelen hammaslääkäriäni. Lähes parillakymmenellä hammaslääkärillä käyneenä voin todeta, että olen löytänyt aarteen, enkä halua tuottaa hänelle pettymystä. Kerta toisensa jälkeen pesen hammasvälit, harjaan hampaat joka aamu ja jokaikinen ilta, ja nyt vielä kurlaan tehoaineella, kun tikkikohtaa ei vielä saa hinkata. Olen niin tunnollinen, että eräänä iltana pomppasin takaisin sängystä, kun olin unohtanut kurlata.

Ainut, mikä harmittaa, on se, että löysin hänet vasta nyt. Työkaverilla kun ei ole minkäänlaista hammaslääkäripelkoa, sillä hänellä on lapsesta saakka ollut tämä "minun" hammaslääkärini. Tsemppiä vain kaikille hammaslääkärikammoisille, toivottavasti löydätte oman aarteenne!

Likes

Comments

Viime aikoina olen lueskellut paljon kaikenlaisia filosofisia- ja terveyteen liittyviä kirjoja. Luultavasti iällä on jotain tekemistä asian kanssa... Kun on yli 40 vuotta vanha, (45) olisi jotenkin kiva haluta tietää, mikä sitä oikein on, ja mitä haluaisin tässä maailmassa tehdä.

Lise Bourbeaun kirjassa "Kuuntele kehoasi: rakasta itseäsi" kerrotaan kehon oireista, jotka oikeastaan johtuvat ajattelu- ja toimintatavoistamme. Esimerkiksi hammaskivi on merkki kielteisten ajatusten kasautumisesta "luihin ja ytimiin". Juuri hammaskiven poistosta tulleena voin ainakin osittain myöntää tuon. Olen luullut olevani hyvinkin positiivinen ja iloinen, mutta luettuani useita erilaisia kirjoja, olen huomannut kuinka negatiivisesti ajattelen.

Närästys on ollut seuralaiseni jo vuosia, ja siitä sanottiin, että joskus ihmisen on "vaikea sulattaa" joitakin tilanteita, ja sen sijaan että käsittelisi asian, nielee vihansa. Toisin sanoen yrittää torjua ympärillä tapahtuvat asiat. Myönnän tekeväni sitä silloin tällöin, kun en halua pahoittaa toisen mieltä, tai riidellä.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on kirjan mukaan kehosi tapa kertoa, että haluat olla aktiivisempi, mutta et vaadi itseltäsi tarpeeksi saadaksesi, mitä todella haluat. Sinua pelottaa ennen kuin pääset edes alkuun. Yli 20 vuotta tautia sairastaneena en usko että siitä paranisin, mutta joo, uusien asioiden kokeilu pelottaa, vaikka toisaalta uskon, että olisin hyvä monissa asioissa.

Se, että aloitin bloggamisen, johtuu siitä, mitä kirjassa kerrottiin selluliitista. Selluliitin kertyminen kertoo kuulemma ideoiden kasautumisesta ja tukoksista luovuudessa. Viime aikoina olen tuntenut juuri tuollaista. Tunnen, että ideoita on, mutta mistään en saa kiinni, enkä varsinkaan pääse sille asteelle, että toteuttaisin ne. Ja sitä selluliittiä alkaa olla jo niin paljon, että pakko tehdä jotain!

Tekstissä luki, että selluliitin taustalla on onnistumisen pelko, pelkää myönteistä huomiota. Pienestä lähtien olen halunnut saada kehuja, silloin olen kokenut olevani hyvä, ja kuvittelin, että luomattomuuden taustalla olisi epäonnistumisen pelko. Mutta ehkä se on onnistumisen pelkoa yhtälailla, koska ison onnistumisen jälkeen on vielä kamalampaa tehdä "virhe".

Brené Brown kirjoittaa epätäydellisyyden lahjoista, ja siellä kerrotaan täydellisyydentavoittelijoista, jotka uskovat saavansa arvostusta vain saavutuksien ja suorituksien vuoksi. Jossakin määrin koen olevani juuri tuollainen, vaikka ulkonäköön tai painoon se ei ole vaikuttanut. Tai luultavasti vaikuttaa juuri sillä tavoin, että kun tiedän, ettei minusta tule täydellisen kropan haltijaa, niin on parempi, etten edes yritä.

Tällaiset kirjat ovat mielenkiintoisia ajatusten herättäjiä, ja toivon totisesti, että kirjoittaja oli oikeassa selluliitista...

Likes

Comments