Karvaiset korvat löpsöttävät rennosti sivuilla. Otuksen silmät ovat ummessa ja huuli roikkuu. Ilmaan piirtyy huurrepilviä otuksen hengittäessä raskaasti. Pitkä matka hankalissa sääolosuhteissa tuntuu vieläkin sen kropassa. Silti sen silmissä ei näy stressiä, vaikka näin olettaisi. Rennon tyytyväisesti poni katselee vierasta tallia.
En olisi ikinä uskonut, että Ripa asettuu uuteen ympäristöön näin helposti. Matkan jälkeen se on syönyt ja juonut hyvin. Olin varautunut pieneen stressipalloponiin reissun jälkeen, mutta ainoa paikka, missä Ripa on osoittanut lievää jännittyneisyyttä, on ollut maastossa. Sitä se tosin tekee kotonakin: aina kisareissujen tai jonkin hyvin jännittävän jälkeen se purkaa painetta aivonystyröistään maastossa lievästi säpsähdellen. Varsinaisia maastoja täällä ei ole, vaan kävelimme hiljaisen asfalttitien reunaa autojen ja pyöräilijöiden rinnalla. Poni ei niistä mitään sano. Olen uskomattoman onnellinen siitä, että Ripa osaa olla noin sopeutuvainen ja kiltti. Jörökin se kyllä osaa olla ja minulle hirmu harvoin osoittaa suurta kiintymystä, mutta täällä se on jopa hörissyt minulle tervehdykseksi. <3
Muutaman kerran ollaan Williamin kanssa Ripaa katsottu liikkeessä tänne tulon jälkeen. Tavoite on ollut saada poni rennoksi, pyöreäksi ja elastiseksi. Ajallisesti ollaan menty noin 20 minuuttia kerrallaan, ettei poni rasitu liikaa. Alkuravit ja laukkaa isossa muodossa, laukka-ravisiirtymisiä energisesti ja isoa laukkaa plus loppuravit. Itsellä intoa olisi kyllä päästä jo treeniin! Täällä ympäristö motivoi hurjasti, kun katselee hienoja kouluhevosia niiden treenatessa.
Talli on aivan loistava, ja hevosten hoito on ykkösluokkaa. Täällä hevoset pääsevät ulos jos ei joka päivä, niin joka toinen päivä. Ulos pääseminen ei ole mikään itsestäänselvyys Saksassa. Hevoset vaikuttavat superyyytyväisiltä, ja tallissa on rauhallinen tunnelma. Iihmiset ovat myös aivan ihania, ja viihdyn itse superhyvin heidän kanssaan. Tuntuu nyt jo haikealta muutaman päivän täällä olon jälkeen ajatus kotiin palaamisesta ja siitä, että olen täällä vain käymässä.
Karvaiset korvat kuuntelevat tarhaavia hevosia. Utelias katse tavoittaa tarhojen tapahtumat. Irrotan riimunnarun, ja otus tallustaa lähimmälle ruohotupsulle mussuttamaan. Minut valtaa suuri hyvänolontunne. Tänne mä jään.

Siirrä blogisi Nouwiin - nyt voit tuoda vanhat blogisi - napsauta tästä!

Likes

Comments

Pörröinen karvaotus katselee minua tarhassa kiinnostuneena. Oisiko taskussa kenties herkkua? Lämmin turpa hamuilee taskunliepeitä. Hetken hamuttuaan otus toteaa, ettei taskussa todella ole hänelle mitään. Päristellen karvaotus jatkaa matkaa kohti heinähäkkiä, sieltä ainakin saa ruokaa. Katselen karvaotusta hellästi. Sen maailmassa kaikki on hyvin. Voi poni mihin joudut! Huomenna alkaa meidän matka kohti Saksaa.

Joskus asiat tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Kuukausi sitten laitoin sähköpostia Saksaan, Suomessa säännöllisesti vierailevan valmentajani kotitallille. Meidät toivotettiin tervetulleiksi McLeaneille, ja muutamassa viikossa sain järjestettyä kaiken lähtökuntoon. Puheluita, kuljetustarjouksia, työjärjestelyjä... En vieläkään ole koko juttua täysin sisäistänyt.

Lunta tuiskuttaa. Karvaotuksen korvat ovat hörössä sen katsellessa hevosrekkaa. Riimunnarua pitkin voi tuntea värisevän ja jännittyneen energian. Lastaussilta on liukas ja jyrkkä kengän alla. Hieman hämmentyneenä mutta luottavaisena otus seuraa perässäni sisälle isoon autoon. Vaihdan riimunnarun auton kiinnitysketjuun. Astun askeleen taakse päin, jotta kuljettaja voi pistää väliseinän kiinni. Otuksen silmiin syttyy pieni hätä: "Luuletko tosiaan, että olen jäämässä tänne!" Hetken steppailtuaan karvaotus tajuaa edessään olevan runsaasti heinää: vitsit, ehkä tänne kannattaakin jäädä. Helppo nakki. Hevoseni on ostettavissa ruualla! Katselen rekan loittonevia perävaloja lumipyryssä. Tämä on nyt totta.

Hevosen kuljettaminen on suht yksinkertaista. Voi joko itse ajaa tai hankkia ammattilaisen, joka tuntee reitit ja tietää parhaat rutiinit hevosen jaksamista ajatellen. Hinnat hevosammattilaisen kyydillä ovat keskimäärin 800 -1500 e riippuen kuljettajasta ja matkan määränpäästä. Hevonen tarvitsee ennen lähtöä virkaeläinlääkärin kirjoittaman Traces-paperin ja terveystarkastuksen enintään 48 tuntia matkan alkua, ja lomake on voimassa 10 vuorokautta. Tämän tarkoituksena on estää tartuntatautien leviämistä ja tunnistaa maasta toiseen liikkuvat hevoset. Paperin arvoksi Suomen päässä tulee järisyttävät 200 e. 

Rakas äitini on opettanut, että matkalle pakataan ennemmin liikaa kuin liian vähän. Olisikohan kuusi matkalaukkua ja nyssäkkää tarpeeksi kuuden viikon reissuun!? Siihen päälle hevosen tavarat. Mukaan tarvitaan sadeloimia, talviloimia, satulahuopia ja pinteleitä, hevosen rehut kuudeksi viikoksi, hoitokamat sekä toiveikkaasti tilaa uusille tavaroille, joita Saksan markkinoilta meinaan haalia! Välillä kotimme on muistuttanut vaatekaappia, kun joka puolella roikkuu kuivumassa niin hevosen tavaroita kuin omia vaatteitani. Pakkaaminen on loppujen lopuksi se helpoin osuus matkajärjestelyistä. Onneksi syksyllä tallin siivouksen yhteydessä karsin turhia tavaroita, joten pakkaaminen suht vähällä tavaramäärällä kävi hyvinkin nopeasti.

Olin syksyn mittaan jo luopumassa haaveestani päästä Ripan kanssa Saksaan. Se olisi liian vaikeaa, liian kallista, liikaa pyydetty. Lopulta kaikki kuitenkin onneksi toteutuu. Tämä on ollut minulle hyvä ja opettava kokemus jo nyt, sillä olen hoitanut matkajärjestelyt itsenäisesti. Olen aina tykännyt hoidella asioita, tallilla olen järjestellyt valmennuksia ja jo nuoresta oppinut aikataulujen sovittelun. Olo tuntuu nyt hurjasti enemmän aikuiselta kuin vielä kuukausi sitten. Minkähänlainen oloni on kahden kuukauden päästä!



Likes

Comments

Elämä mallillaan! Olen onnellinen hevosenomistaja ja minulla on laadukas nuori hevonen, joka on jo antanut minulle enemmän kuin ikinä osasin kuvitella. Töitä on tehtävä sekä hevosen kanssa että muuten, jotta harrastamiseni on ylipäätään mahdollista. Maksan palkastani osan kuluista itse, mutta onneksi saan tukea myös äidiltä ja isältä. Pääsen valmentautumaan hyvien valmentajien silmien alla ja kehittämään omaa fyysistä kuntoa muun urheilun merkeissä. Laajahkolta suhdeverkostolta saan hevosasioissa apua kun sitä tarvitsen. "Siviilissä" ihanat läheiseni ymmärtävät, jos en ehdi välttämättä aina hevostelun takia heitä nähdä.

Onni ei tule ilmaiseksi, se on osin valintoja välillä ei-niin-mieluisienkin asioiden edessä ja vaatii paljon työtä. Ratsastajana olen yksi muiden joukossa. On minua lahjakkaampia ja kokeneempia hevosihmisiä, mutta olen riittävä sellaisena kuin olen ja halukas oppimaan ja kehittymään. Jokaisella on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan, jos ei huomenna niin ehkä vuoden päästä. Minä haaveilin omasta hevosesta koko lapsuuteni, mutta olin "jo" lähes täysi-ikäinen, kun sen vihdoin sain. Onnea voi joutua joskus odottamaan, mutta loppujen lopuksi se palkitsee tuplasti enemmän.

En olisi tässä ilman vanhempiani, hyviä ystäviä, mentoreita, valmentajia ja tärkeitä hevosia. Olen saanut 13 ratsastusvuoden aikana niin paljon apua ihan käytännön asioissa, etten ilman näitä ihmisiä olisi pystynyt harrastamaan ratsastusta junnuna välttämättä ollenkaan, puhumattakaan kisaamisesta. Tallikyydit, valmennukset, kisamatkat, apu ongelmatilanteissa, uuden oppiminen, henkinen tuki ja kannustus. Kaikkea sitä tavoitteellinen harrastaminen vaatii.

Haluan sanoa monelle ihanalle ihmiselle ja hevoselle tähänastisen matkani varrella:

Kiitos

Likes

Comments

Kisakausi 2016 ei meidän osalta alkanut aivan toivotulla tavalla. Päästiin aloittamaan kausi vasta kesäkuussa meistä riippumattomista syistä, joten meiltä jäi paljon pikkukisoja ja harkkakisoja välistä, eikä kisarutiinia muodostunut samalla tavalla kuin olisin halunnut. Silti poni teki elämänsä toisella kisakaudella parhaansa.


Kisakumppanina Ripa on ihanteellinen. Poni on rela kaikki käy -mies vieraissa paikoissa ja jännitys purkautuu vetelyytenä, mikä on käsittelijöille astetta helpompaa kuin taluttaa ilmapalloa, josta ei tiedä mihin suuntaan se räjähtää. Rentous ja iloinen tekeminen on jo osa suoritusta, joten tämän kauden päätavoite oli saada poni radoilla rennoksi, energiseksi ja hyvälle tuulelle.
Ehdoton onnistuminen ja läpimurto energiselle liikkumiselle saatiin Ypäjän kisaviikolla. Startattiin HeB nuorille hevosille sijoittuen 6/40 prosenteilla 65,7%! Ajatella, mun pieni suokkini päihitti isossa ja kovatasoisessa luokassa niin monia puokkeja! Hihi. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin Ripa syttyi radalla ja pienikin jännitys jäi toissijaiseksi. Seuraavana päivänä mentiin meidän debyytti avoin HeA prosentein 61,6% omien mokien takia, mutta poni jatkoi superhyvällä asenteella tekemistä.

Ripa on opettanut mulle kisaajana hurjan paljon. En ole varsinaisesti jännittäjä, mutta omaan aika kovat paineet menestyä. Jos kisaamista tehdään vain menestymisen takia, ollaan jo jossain määrin pielessä. Ainakaan koskaan ennen menestyksen tavoitteleminen ei ole minulle tuonut kisoissa kuin rikkonaisisia ja jännittyneitä ratoja. Ripan kanssa tehdään kuitenkin tasan omaa tekemistämme, yhdessä ponin kanssa ja omaksi iloksi. Iloisuus ja paineiden jättäminen verkkakentälle on ollut minulle ratsastajana ja kisaajana ison kasvun paikka. Ja se on ollut avain myös meidän onnistuneimpiin ratoihimme. Tämä voi kuulostaa suhteellisen yksinkertaiselta opilta, kaikkihan sen tietää, mutta sen ymmärtäminen ja todellinen tajuaminen oli minulle iso askel.

Suomenhevosten aluemestaruudet olivat itselle ehkä kauden onnistuneimmat kisat. Prossia saatiin vain 59% ja oltiin häntäpäässä luokkaa. Se ei merkannut mitään sen tunteen rinnalla, mikä radalla oli. Poni oli räjähtävän energinen ja värisi sähköisestä ilosta. Energia ei tosin ihan pysynyt hallinnassa, käyntiä ei esitetty juuri lainkaan ja oma keskittyminen meni niin totaalisesti ponin ratsastamiseen että unohdin jopa radan siinä tohinassa, hups. :D Samoissa kisoissa tajusin myös verryttelyn todellisen merkityksen, mikä varmasti auttoi radan energisyydessä. Hain sitä samaa fiilistä, mitä halusin ponista radalle reaktioiden osalta, mutta rennommin rantein. Nimenomaan verryttelin hevosen, enkä tehnyt vain suoritettavia asoita kertaalleen läpi ennen rataa. Kuulostelin, mitä liikettä ponin kroppa mahdollisesti tarvitsee ja tehtiin se. Ratkaisevaa ei ollut mitä tehtiin, vaan miten tehtiin. Tämäkin asia on hyvin yksinkertainen, mutta vaati minulta monen vuoden kisaamisen todella ymmärtää se ja miltä se tuntuu.
Ratsastuksessa pyöritään samojen perusajatusten äärellä vuodesta toiseen. Faktoja ja neuvoja on helppo sanoa ääneen, mutta loppujen lopuksi ratsastajana kehittyminen on yksinkertaisten asioiden ymmärtämistä. Mitä verryttely todellisuudessa on, mitä se meille tänään on. Mitä on energia. Jos kisoista seuraa niin ratsastajalle kuin hevoselle enemmän stressiä ja murhetta, kannattaako kisata. Mikäli haluaa silti kisata, auttaako asenteenmuutos. Kenelle tätä tekee. Kuka todellisuudessa arvostelee. Minulle menestymistä ei mittaa ruusukepinot, uuden oppiminen ja matkan teko on voittamista.

Likes

Comments

Kaikki alkaa aina jostain.

Karvainen otus tuijoti minua puun takaa. Otsatukka peitti sen silmät, mutta tuijotuksen saattoi tuntea. Tuo kyseinen otus oli juuri se, jonka olin päättänyt ostaa. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kun sydän kertoo, mitä se haluaa, muut ajatukset tuntuvat mitättömiltä. Nelivuotias suomenpienhevosori osasi kävellä ja ravata muutaman kierroksen ratsastaja selässä. Silti, koeratsastuksen aikana, se tuntui maailman turvallisimmalta hevoselta.

"Suomenhevonen? Miksi sinä sellaisen ostaisit, kun voit ostaa vaikka nuoren kouluratsunalun?" "Hukkaatko ponivuosien jälkeen kilparatsastajanuran suomenhevoseen?"

Minun hevoseni. Ensimmäistä kertaa olen hevosenomistaja. Parempaa tunnetta ei ole, kun katsoa hevosen papereissa omistajan kohdalla omaa nimeä. Karvakaveri asettui taloksi. Joka päivä siitä paljastui uusi puoli, joka osoitti sen entistä enemmän ainutlaatuiseksi hevoseksi. Varsinainen kultakimpale. Minun kultakimpaleeni.

"Ensimmäinen hevonen pilataan, seuraavan osaat sitten kouluttaa oikein."

Olin varautunut hitaaseen opettamiseen, ei ratsuksi ketään kouluteta pienessä hetkessä. Apua sain valmentajilta ja ratsuttajalta, sillä en halunnut olla yksin. Valmistelin itseäni henkisesti takapakkeihin ja mahdollisiin alamäkiin, sallittakoot ne nuorelle hevoselle. Annoin myös sen armon itselleni, etten tule tekemään asioita suoraan oppikirjasta. Kukaan ei voi arvostella sitä, mitä teen oman hevoseni kanssa. Jos pilaan tämän nuoren, noh, se on minun ongelmani, ei muiden. Siitäpähän sitten oppii. Ja ne ongelmat ratkaistaan. Minä opin.

"Se on suomenhevoseksikin jäljessä ratsukoulutustaan, et tule saamaan siitä ratsua ennen kuin se on vanha."

Joka päivä karvakaveri osoitti oppineensa uutta. Se oli valmis kehittymään nopeammin kuin olin ajatellut. Ja joka päivä se opetti minulle uutta. Kun karvaotus oli tyytyväinen, oppiminen oli tehty oikein. Se oli meidän oikea tapa. Hiljaa karvakaveri antoi minulle vastaukset, kunhan osasin ne kuunnella ja luottaa siihen tunteeseen.

Marraskuussa 2014, pian tasan kaksi vuotta sitten, elämääni astui eläin, joka muutti minussa kaiken. Ja tämä on vasta alku.


Likes

Comments