Tänään juostiin viimeiset juoksut Cross Country joukkueessa ja päällimmäisiä ajatuksia on haikeus, mutta samalla onnellisuus. Haikeus siitä, että en tuu enää ikinä kokemaan mitään samanlaista mun elämässä. Kokemuksena Cross Country on ollu aivan mahtava. Ei sitä osaa oikein sanoiks kirjoittaa miten onnellinen oon, että pääsin mukaan johonkin noin huikeeseen juttuun. Oon myös onnellinen, että se on ohi ja pystyn taas lähteä kokemaan jotain uutta.

Haasteita alussa tuotti korkeusero, jonka takia ensimmäisten harjoitusten 5 kilometrin lenkki tuntu siltä, että voisin juosta suoraan lähimmälle hautausmaalle. Kahdessa viikossa aloin tottumaan vähäiseen happipitoisuuteen ja juoksu alkoi kulkemaan, jolloin myös kehittyminen lähti kovaan nousuun. Mä oon kiriny parissa kuukaudessa itteni siihen kuntoon, että saan kisata jo oman joukkueen tyttöjä vastaan parhaasta ajasta. Tosiaan ero on se, että ne on harjotellu koko elämänsä ja mä kaks kuukautta. Toki onhan mulla jo valmiiks aika hyvä pohja rakennettu Suomessa urheilun parissa.

Sääolosuhteet on antanut myös oman mielenkiintonsa lenkkipoluille. Ensimmäisissä kisoissa juostiin 30 asteen auringon paahteessa kun taas kuukautta myöhemmin juostiin lähes pakkasen puolella. (Oli joo vähän kylmä shortseissa ja juoksutopissa, mutta ennätyksiä rikottiin tuolloinkin). Nyt jälkeenpäin on helppo nähdä oma kehitys, kun juoksee samoja reittejä ja ei tartte enää miettiä millä hitolla pysyn muitten perässä. Alussa oli pakko pysyä, sillä en olis löytänyt takas koululle... ainakaan ei pystyny antaa itsensä mennä helpomman kautta!

Oon pääsyt seuraamaan mun edistymistä ja aktiivisuutta mun mukana kulkeneen aktiivisuusrannekkeen avulla ja on hauska ollu päästä näkeen miten paljon sitä oikeesti on tullut liikuttua. Harjoituksia kertyi 41 ja kisoja 8, joka tarkoittaa noin 300 juostua kilometriä. Täällä ollessa mulla on vaan harvoja päiviä, jolloin olisin alittanu 10 000 kilometrin suositus askelemäärän. Normaalina päivänä askelia täällä kertyy 15 000. Aktiivista elämää, eikö?

Ensimmäisessä kisassa mun aika oli 28,07 viiden kilometrin matkalla. Joka kisoissa oon saanut uuden ennätyksen ja nyt kahden kuukauden jälkeen mun aika on 24.22. Pääsin heti alusta asti kisaamaan Varsity sarjassa, joka on tuonut oman paineen, sillä tytöt tossa sarjassa on sitä kovinta porukkaa. En lähtenyt tähän mukaan asenteella, että musta tulis joku huippujuoksija vaan halusta kokea jotain uutta, jota mulla ei Suomessa oo mahdollista kokea. Siinä kivana sivutuotteena tuli kehittyminen, josta oon todella onnellinen. Tästä on hyvä jatkaa kohti koriskenttiä ens kuun alussa.

Jokaisen kisan alussa tuli rukoiltua ja huudettua meidän joukkuehuuto yhdessä. "I believe that we run fast!". Usein myös huomaamatta mun jalat ja kädet oli piirrelty täyteen ristejä joukkuekavereidensa toimesta. Täysillä mukana siis!

Oon todella innoissani siitä, että mun elämässä täällä avautuu taas uudenlainen jakso koripallon parissa. Saan taas mahdollisuuden päästä osaks uutta upeeta joukkuetta. Nyt joudun jättämään taakse joukkueen, jonka kanssa vietin suuren osan mun ensimmäisistä kuukausista. Juoksu jää varmasti pysyvästi mun elämään, niin kuin osa myös noista ihmisistä tosta porukasta. Vaikka mä juoksua jo Suomessakin harrastin, niin uskon sen olevan vielä suurempi osa mua tän kokemuksen jälkeen. En malta odottaa, että pääsen taas kokemaan niitä hienoja onnistumisen hetkiä, iloja, suruja ja mitä ikinä urheilussa ja elämässä nyt voikaan kohdata. Yks ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Eikös sitä niin sanota?

Madelein

Siirrä blogisi Nouwiin - nyt voit tuoda vanhat blogisi - Napsauta tästä

Likes

Comments

Yksi ikimuistoisimmista viikoista takana! Vietimme siis koulumme Homecoming viikkoa, jonka ideana on parantaa school spiritiä. Viikko päättyi kauden viimeiseen amerikkalaisen jalkapallon kotipeliin.
Joka päivälle oli pukeutumisteema, jossa ihmiset oli kyllä täysillä mukana! Tällä viikolla tapasin myös paljon uusia ihmisiä ja koin hetkiä, jotka tulen tekemään vain kerran elämässä.


POWDER PUFF

Torstaina pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni amerikkalaista jalkapalloa. En mä siitä lajista vieläkään oikein mitään ymmärtänyt, mutta kun käskettiin sanoon kaikkeen kyllä, niin tottelin ja lähdin mukaan kun mua pyydettiin. En kyllä nyt jälkeenpäin kadu ollenkaan, että lähdin mukaan, sillä tapasin aivan ihania ihmisiä ja vaikka päivät olikin rankkoja, niin mulla oli kyllä hirmu hauskaa aina! Meillä oli harjoitukset 2-3 kertaa viikossa kolmen viikon ajan. Valmentajina toimi koulun jalkapallopelaajat ja ei sitä kyllä oikein harjoitteluksi voinut sanoo! Mutta hauskaa oli ja se on pääasia! Pelattiin siis senioreita vastaan eli koulun vanhimpia. Hävittiin peli, mutta sillä ei niin väliä!


FOOTBALL GAME

Perjantaina oli viikon päätapahtuma, eli jalkapallopeli! Koko koulu oli täysillä mukana, niin pukeutumisen kuin autojen koristelujenkin kanssa. Peli alkoi seitsemältä illalla ja ennen sitä oli poliisien saattelema paraati pelipaikalle ja tailgate. Pääsin paraatikulkueessa olevaan ensimmäiseen autoon heti poliisiauton jälkeen. Oli kyllä hienoo!
Pelissä keskityttiin enemmän huutamiseen ja seurusteluun, kuin itse peliin.
Peli päättyi 57-3, joten fiilis oli kaikilla katossa! Lähdettiin vielä juhlistamaan voittoa ja mentiin syömään Buffalo Wild Wingsiin. Sanoisinko, että oltiin aika onnekkaita mun porukan kanssa kun oltiin ensimmäisiä paikalla ja saatiin tilattua ruoat heti. Viittä minuuttia myöhemmin ei oltais saatu enää edes istumapaikkaa!


HOMECOMING DANCE

Lauantaina oli vurossa Homecoming tanssit. Aamulla jouduin heräämään aikaisin cross country kisoihin, mutta se oli kyllä mahtava startti päivään! 5 kilometrin matkan juoksin 24 minuuttiin, joten paransin taas aikaani! Kotiin pääsin yhdentoista maissa, eli mulla oli vielä paljon aikaa laittaa itseni juhlakuntoon!
Ilta alkoi kuvien ottamisella, jonka jälkeen lähdettiin syömään pinocchio nimiseen ravintolaan. Vielä samana päivänä jouduttiin tekemään muutos pöytävaraukseen, sillä meidän ryhmä oli kasvanut niin suureksi, että edellinen ravintola ei pystynyt ottamaan meitä. Tunnelmat oli kyllä aika tiiviit 20 ihmisen kanssa pienessä meille varatussa huoneessa. Mutta ruoka oli hyvää ja seura sitäkin parempaa!
Syömisen jälkeen lähdettiin illan päätapahtumaan eli tansseihin! Sieltä mulla ei tullut otettua kuvia laitettavaksi tähän postaukseen, sillä pelkäsin mun puhelimeni puolesta siinä väen paljoudessa.
Tanssien jälkeen muut jatkoi vielä juhlimista toistensa kodeissa, mutta mä päätin lähteä kotiin, sillä olin todella väsynyt pitkästä päivästä.


Tää viikko tulee olemaan varmasti tän vaihtovuoden yksi hienoimmista ja ikimuistoisimmista viikoista.

-Madelein

Likes

Comments

Tasan 50 päivää sitten sukelsin elämäni seikkailuun. Tein valtavan harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle hyppäämällä tuntemattomaan ja aloittamalla elämän uudessa maassa, kulttuurissa, perheessä ja koulussa. Jätin elämäni tärkeimmät ihmiset, kodin ja kaiken muun taakse, jotta pystyin lähteä tutkimaan mitä maailmalla on antaa mulle.

Positiivinen asenne ja ennakkoluulottomuus ovat vieneet mua täällä pitkälle. Mun ei niin hyvää kielitaitoa kompensoi halu oppia. Halu olla pelkäämättä epäonnistumisia. Virheitä mulla täällä tapahtuu puhumisessa, jos ei jokaisessa, niin ainakin joka kolmannessa lauseessa. Vähitellen alan huomaamaan virheitäni enemmän ja päivä päivältä mä pystyn muodostamaan vaikeampia lauseita. Ongelmia ei tuota ne arkipäivän tilanteet, vaan koulu. On vaikeaa sisäistää englannin kielistä termistöä, kun se on jo hankalaa suomeksikin. Täällä ei kuitenkaan kannatta antaa tilaa lannistumiselle, sillä virheistä todellakin oppii. Sitäpaitsi suunta ei voi ollakaan muuta kuin ylöspäin!

Aika täällä on ollut suurta tunteiden vuoristorataa. Ikävän ja turhautumisen takaa puskee onneksi aina kova halu onnistua. On hetkiä, jolloin haluasi vajota maan alle, mutta seuraavassa sekunnissa sitä on maailman onnellisin tyttö, vain koska joku pyysi syömään lounasta yhdessä.

Vähitellen kaupunki, josta en ollut vuosi sitten kuullutkaan alkaa muuttua mulle kodiksi. Oikeestaan mä tunnen itseni nyt jo osaksi tätä paikkaa. Palaset alkaa loksahtaan paikoilleen ja mä niiden mukana.
Täällä nähdessään joka päivä uusia asioita ja eläessä täysin uutta elämää alkaa arvostamaan kaikkea, mitä ei ennen tajunnut omistavansa.

Henkinen kasvaminen ja hetkestä nauttiminen ovat suurimpia asioita, joita olen nyt jo itsessäni huomannut vasta alkavan vuoteni aikana. Sitä oppii elämään omien tunteideni kanssa, kun ei ole keinoa paeta niiltä.

Jokainen hetki täällä on erityinen ja elän tällähetkellä elämäni parasta aikaa. Uskon, että ensi heinäkuussa sinne palaa tyttö, joka ei ole samanlainen kun aloittaessaan matkansa. Takaisin palaa paljon nähnyt ja kokenut uudenlaisen elämänasenteen omaava itsenäinen ja vahva tyttö.

Likes

Comments

Viikko vierähti taas nopeasti ja viikonloppu sitäkin nopeemmin. viikko sisälsi, powder puff harjoituksia, cross country treenejä, juoksukisat, synttärit, hyvää ruokaa, historian testistä täysien pisteiden saamisen, ihania ihmisiä ja mahtavan viikonlopun, josta tässä postauksessa aionkin kertoa tarkemmin.
Sain naapurin Lillynkin (vasen) mukaan Cross Country joukkueeseen ja keskiviikkona se oli ekaa kertaa kattomassa mun kisoja.

Torstaina täytin vuosia ja käytiin jätskillä kavereiden kanssa, katottiin leffaa, tilattiin pizzaa ja ahdettiin mahat täyteen Suomi herkkuja, joita mun perhe ja kaverit oli lähettänyt Suomesta. Isot kiitokset siis sinne Suomeen, ootte parhaita. En tiiä miten ehdin edes syödä noi kaikki herkut ennen kun tuun takasin! Perheeltä sain myös ihanan kultaisen sydänkorun. Voisin siis sanoa, että oli aika onnistunut synttäripäivä.
Nyt itse postauksen pääaiheeseen, eli Rotary viikonloppuun. Vietettiin huippu viikonloppu vaihtareiden kanssa Aurorassa, joka sijaitsee Denverin itäosassa. Yövyttiin paikallisissa host-perheissä ja meidät 19 vaihto-oppilasta ympäri maailmaa jaettiin kolmen ja neljän hengen ryhmissä eri koteihin. Mun kanssa yöpyi tyttö Ranskasta ja Kroatiasta. Molemmat aivan hurmaavia persoonia, niin kuin kaikki muutkin vaihtarit. Me ollaan nyt jo kuin yksi suuri perhe ja hyvästien jättö oli aika haikeeta, vaikka nähdäänkin jo parin kuukauden päästä seuraavassa tapaamisessa ja mahdollisesti jo ennen sitä joidenkin kanssa.
Taiwan, Ranska, Sveitsi, Brasilia, Belgia, Suomi ja Kroatia
Sarah ja Lea

Perjantaina lähdettiin Lean (vaihtari Kroatiasta) host-perheen kyydillä kohti Denveriä ja napattiin matkaan myös Caroline (vaihtari Itävallasta), joka asuu myös Longmontissa. Tunnin matka kului nopeesti vaihtaessa kuulumisia ja naureskellessa. En ollut aikasemmin päässytkään tutustumaan Carolineen ja sain vasta hetki sitten tietääkin hänestä. Kurjaa, että käydään kaikki vaan eri kouluja täällä.

Perille päästyä vaihdeltiin pinssejä ja puhuttiin yleisesti Rotaryn säännöistä, jotka olin kuullutkin jo pariin otteeseen niin Suomessa kuin New Yorkissakin. Kaikki pojat lähti syömään illallista toiseen host-perheeseen ja tytöt toiseen ja tää osottautukin mun yöpymis paikaksi (Talo oli aikasmoinen huvila aivan upeella paikalla!). Illallisen jälkeen loput tytöt tultiin hakemaan omiin perheisiin ja me jatkettiin Saran ja Lean kanssa jutellua meijän host-perheen kanssa.
viis ihmistä pikku autoon kassien kanssa ahdettuna ei ollut hyvä idea
Frederico I love you!
Cedric (Saksa) ja Bella (Brasilia)

Lauantai aamupäivä meni taas rotarijuttuja kuunnellessa, mutta loput päivästä vietettiin shoppaillessa, laulaessa karaokea (nimimerkillä koko päivän soinut Y.M.C.A-sanat päässä), makarenaa tanssiessa, syödessä, vaihtaessa pinssejä ja ottaessa paljon kuvia. Illalla yheksän maissa lähdettiin taas perheisiin nukkumaan, mutta sinä yönä jäi uni kyllä vähän vähälle, kun puhuttavaa tuntu riittävän, eikä oikein väsyttänyt.
salmiakkia ja suklaata hosteille! Suklaa kerää suurta suosioo, mutta salmiakki ei niinkään!!

Sunnuntaina herättiin taas aikaisin ja edellisiltanen valvominen kostautui aamulla. Aamupalan jälkeen lähdettiin samaan paikkaan, jossa tavattiin muiden vaihtareiden kanssa. Kotiin lähdettiin jo kahdentoista maissa, mutta ennen sitä käytiin läpi tulevia matkoja mihin on mahdollista osallistua.
Aamupalaks herkku vohveleita ja omenaa. NAM!

Sain myös tietää, että tammikuussa lähdetään koko porukalla lasketteleen viikonlopuks Copper Mountainseille ja en kyllä malta odottaa! Brasseilta lenteli kyllä hauskoja kommentteja tässä keskustelussa! "pitääkö käyttää kypärää?", "Onks siellä lunta?" yms... Voi, että mä kyllä rakastan noita ihmisiä tuolta päivän tasaajan alapuolelta. Niin täynnä positiivisuutta!

Käytiin myös läpi muita matkoja, joita täällä on mahdollista ottaa. Mua kiinnostaa tällähetkellä eniten Hawaii ja West coast, mutta mulla on onneks vielä hetki aikaa miettiä näitä. Hawaii on viikon kestävä reissu maaliskuussa ja West Coast kestää pari viikkoa ja on kesäkuussa. Mahdollisesti mun klubi täällä kustantaa West Coastin, joka on kyllä ihan huikeeta, koska ei nää matkat ihan halpoja oo... Pitää vielä miettiä näitä, mutta kaikki suositteli kyllä tota West Coastia. Bussilla Denveristä San Fransiscoon Mesa Verden, Grand Canyonin, Las Vegasin, Los Angelesin ja Yosemiten kautta kuullostaa kyllä aika huikeelta.

Tänään kotiin päästyä mun perhe halus viedä, mut vielä Boulderiin Cheese cake factoryyn syömään mun viime viikon synttäreiden kunniaks, sillä ne tunsi huonoo omaatuntoo, kun mun synttäripäivä oli niin kiireinen kaikilla. Muutenkin näillä on aina tapana sunnuntaisin syödä host-isän isän kanssa illallinen ja tänään mentiin sitten hänen kaupunkiin illalistaan, kun yleensä hän tulee aina tänne Longmontiin. Oli kyllä ihan mahtavaa ruokaa ja kakkua! Boulder on tosi kaunis kaupunki ja sinne ajaa vaan joku päälle puol tuntia. Siellä asuu myös paljon vaihtareita, joten pystyy helposti näkemään enemmänkin!

Ei mulla tältä erää muuta! Huomenna taas kouluun ja vielä pitäis tänään opetella tenniksen säännöt ja rajat huomiseks, sillä meijän opettaja pitää meille testin. Ei meijän liikunta mitään muuta ookkaan kun tennistä, sillä meijän opettaja on joku hullu tennisfani. Nooh onneks tennis on ihan kivaa! Tai ainakin vielä... Parin kuukauden päästä saattaa jo alkaa vähän ärsyttään.

-Madelein

Likes

Comments

Heippa ja terveisiä South Dakotasta! Nyt kun luette tätä niin oon jo takaisin kotona Coloradossa, sillä pystyn julkaseen tän vasta kun saan netin. Oon siis elellyt pari viimeistä päivää ilman nettiä ja moni on varmaan ihmetellytkin mihin oon kadonnut kun musta ei oo kuulunut mitään. Tää postaus tulee kertomaan mun viikonlopusta ja reissusta South Dakotassa!

Perjantaina oli mun toiset Cross Country kisat ja ne meni tosi hyvin kuumuudesta huolimatta! Ajettiin kisapaikalle joku 40 minuuttia ja sain taas skipattua päivän tylsimmät oppitunnit, kun lähdettiin jo koululta 11.30. Mun päivä sisälsi siis vaan liikuntaa, jossa pelattiin tennistä ja sit mulla olikin hyppytunti, jonka jälkeen ehdin oleen vaan 15 minuuttia matikan tunnilla kun jo lähdettiin.

Oltiin takas koululla viiden maissa ja siitä kotiin päästyä otin pikasuihkun ja lähettiin hakeen syötävää ja samalla vietiin Puppy (koira) host-mammalle hoitoon viikonlopuks.
Lauantaina heräsin jo kuuden maissa, että ehdin pakata ja laittaan itteni valmiiks. Lähdettiin kotoa ajamaan jo ennen kahdeksaa kohti South Dakotaa. Poikettiin aamupalalla Elvis teemasessa ravintolassa kun oltiin päästy Wyomingin osavaltioon. Se ravintola oli kyllä jotain niin Amerikkaa kun vaan voi olla! Seinät täynnä elvis nukkeja, julisteita ja Coca-cola tölkkejä eri vuosilta.

Matka oli aika uuvuttava ja maisemat oli koko matkalta melkeimpä pelkkää aavikkoo. Pari karjatilaa tuli aina välillä vastaan, eli maisemat oli aika yksitoikkoista katseltavaa. Mielenkiintoisempaa oli seurata autojen rekkareita ja laskee kuinka monta on mistäkin osavaltiosta. (Rekisterikilvissä lukee siis täällä aina osavaltio) Kahden maissa oltiin perillä ja uuvuttavan kuuden tunnin istumisen jälkeen suunnattiin virkistäytymään kuuluisille Evans Plugen lähteille. Uimisen jälkeen päästiin hotellille, josta oli huikeet maisemat semmoseen pikku turistikylään, joka oli täynnä kivoja ravintoloita, hotelleja ja kauppoja. Hetken hotellihuoneessa levättyä lähdettiin etsimään ruokapaikkaa ja kierreltiin turistikauppoja. Illalla lähdettiin katsomaan itse Mount Ruhmorea ja voin sanoa, että en oo ikinä ollut niin hämmentynyt kun näin ne kasvot siellä kivessä ekaa kertaa. Se oli jotain aivan uskomatonta! Se oli paljon isompi mitä ikinä osasin kuvitellakkaan. Tunsin itteni kyllä aika turistiks siellä kamera kaulassa, suu auki ja Mount rushmore huppari päällä!
illalla katsomassa esitystä Mount Rushmoren alla
Meidän hotelli oli tuolla toi vihreäkattonen valkonen rakennus


Sunnuntaiaamuna herättiin siskon kanssa meidän huoneessa seitsemän aikoihin ja kahdeksalta mentiin hotellin aamupalalle yhdessä vanhempien kanssa. En kyllä ehkä ihan aamupalaksi näin suomalaisittain sanois sitä. Tarjolla oli, muffinsseja, donitseja, pannukakkua, pekonia, limsoja yms... mutta hyvää oli! Pienen pieni ikävä on ruisleipää ja puuroa, mutta maassa maan tavalla!

Tehtiin vielä uusi kierros aamupalan jälkeen Mount Rushmorella, koska illalla oli huono valaistus ottaa kuvia siellä ja päästiin nyt myös kävelemään ympäriinsä pitkospuilla ja näkemään se valtava teos vähän eri paikoista. Mun kamerasta löytyy tällä hetkellä huijaamatta yli sata kuvaa pelkästään noista presidenttien naamoista... (turisti?).

Washington, Jefferson, Roosevelt, Lincoln ja mä!

Tän jälkeen äippä kysy et haluttaisko me mennä siskon kanssa mielummin semmoseen mäkilaskuun vai safarille, jossa biisonit ja karhut menee meijän auton ympärillä. Molemmat kuulosti hirmu siisteiltä, mutta päädyttiin tähän safariin. En kyllä kadu sitä valintaa yhtään, sillä olihan se nyt aika siistiä! Ajettiin siis autolla ns. Eläintarhan sisällä semmoinen 5 kilometrin lenkki, jonka aikana vastaan tuli mitä harvinaisempia eläimiä! Näin mm. biisonin ekaa kertaa ja vielä metrin päässä autosta (olin liian jännittynyt, että olisin tajunnut ikuistaa tän kameraan). Tämmöisiä hetkiä ei kyllä ihan heti unohda. Voin sanoo, että kyllä ton 5 kilometrin aikana pieniä pelon ja jännityksen hetkiä oli ilmassa. Jos Mount Rushmorelta oli yli sata kuvaa presidenteistä niin en edes viitti laskea kuinka monta kuvaa tuolta safarilta tuli napsittua...
chilling...

Nyt siis matkalla kotiin ja suunnitelmissa on vielä illalla mennä viereiseen puistoon heittelee korista ja vaan rentoutua tv:n ääressä perheen kanssa. Huominen maanantai onneks vielä vapaata koulusta! En edes tiedä miks, mutta en pistä pahaks ollenkaan! 
Halauksia sinne Suomeen♥

-Madelein

Likes

Comments

Aika menee hurjaa vauhtia kun on hauskaa!
Tällä viikolla oon tavannu tän piirin vaihtareita, ollu esittelemässä itteni mun klubille, ollut Cross country kisoissa, nähnyt siskon tanssiesityksen ja käynyt huvipuistossa, eli paljon ehtinyt tapahtumaan!

Viime sunnuntaina 20.8 suunnattin siis kohti broomfieldin vuoria Rotary picnikille, johon osallistu piirin 5450 kaikki vaihtarit perheineen ja paikalla oli myös entisiä vaihtareita kertomassa vuodestaan.
Päivä oli ikimuistoinen ja tutustuin tosi moniin vaihtareihin. Yllätykseks sain tietää myös, että en oo ainut vaihtari tästä järjestöstä täällä Longmontissa. Täällä on myös Lea niminen tyttö Kroatiasta, jonka kanssa vaihdettiinkin pitkät keskustelut ja luvattiin toisillemme, että tullaan näkemäänn paljon tän vuoden aikana. Vähän harmittaa, että ei kuitenkaan käydä samaa koulua.
Päivä meni jutellessa, pelatessa ja syödessä herkullisia ruokia, joita ihmiset oli sinne tuonut. Saatiin myös paljon kehuja mun ja Rachelin tekemistä kekseistä. No olihan ne aika hyviä!
En malta odottaa, että nään kaikki taas syyskuussa Denverissä, kun vietetään siellä viikonloppu yhdessä.

Mä ja Lea♥


Perjantaina 25.8 mulla oli mun elämäni ensimmäiset Cross Country kisat ja se on ollut ehkä mun yks parhaimmista päivistä täällä. 11.30 bussi lähti ajamaan kohti Denverin Cherry creek parkia, jossa jouduttiin odottamaan monta tuntia ennen kisojen alkua. Mun joukkueen tyttöjen juoksu alko vasta 16.55, joten kulutettiin aikaa tekemällä läksyjä ja tankatessa vettä, ettei ihan nuukahdettais siinä helteessä.
Meiän joukkueen tytöt juoksi viiden kilometrin matkan varsity sarjassa, joka on ilmeisesti kai aika arvostettu, kun kaikki on ihan et wow ihan huippua. En ite ymmärrä noista vielä mitään, mutta ilmeisesti siinä sarjassa kisaa ne kaikista parhaimmat. Kyllä sen huomaskin juostessa, että aika kovakuntosta porukkaa juoksi ympärillä. Mun tavote oli vaan päästä maaliin hengissä siinä kuumuudessa. Lopulta sainkin olla aika tyytyväinen miten hyvin suoriuduin kun oon vasta kaks viikkoo harjotellu tässä korkeudessa ja lämmössä. Tarkkaa aikaa en vielä saanut, mutta alle puoleen tuntiin se meni helposti. Maaliin päästyä teki pahaa kattoo kun osa oli aika huonossa kunnossa kisan jälkeen ja yks makas maaliviivalla suupielet vaahdossa.
Kotiin lähtö oli melkein heti kisan jälkeen, mutta ehdittiin käymään viilentymässä viereisessä järvessä ennen sitä. Fiilis oli kyllä aivan huikee. Paluumatkan mä sit nukuinkin, kun olin ihan väsynyt pitkästä päivästä. Käytiin vielä kivan päivän kunniaks syömässä joukkueen kanssa ja sit olinkin jo ihan valmis nukkumaan.

Alla vielä kuvia tältä viikonlopulta!

-Madelein

Likes

Comments

Nyt on vuosi lähtenyt kunnolla käyntiin ja oon päässyt sisään normaaliin jenkkilä arkeen.
Mulla on alkanut koulu ja Cross Country ja oon jo ehtinyt tutustumaan ihaniin ihmisiin täällä. Tässä postauksessa tuun siis kertomaan mitä mulle kuuluu täällä.

Mulla alko koulu 15.8 ja eka päivä jännitti mua tosi paljon. Mua jännitti, että löydänkö ketään kavereita ja mitä jos en löydäkkään oikeita luokkia. Mun koulu on siis hirmu iso ja oppilaita on semmoset 1400. Ensimmäinen päivä oli ns. tutustumispäivä kaikille uusille oppilaille. Äippä heitti mut ja mun siskon kouluun ensimmäisenä päivänä, niin kuin joka päivä. Koulun pihalla odotti sadoittain uusia vähintään yhtä jännittyneitä oppilaita kuin mä. Oli kyl aika hämmentynyt fiilis, kun pelkkiä koulun alottavia oli lähes yhtä paljon kun mulla Suomessa koko lukiossa. Mun eka päivä oli vaan auditoriossa istumista ja lukujärjestyksen suunnittelua. Pääsinkin kotiin jo puoli kahdentoista aikoihin.
Mun koulupäivät alkaa 7.30 ja loppuu 14.30. Tunnit on puolentoista tunnin pitusia ja tuntien välissä on yhdeksän minuuttia aikaa olla seuraavassa luokassa, joka oli aluks pieni haaste kun yritti metsästää luokkaa 1400 muun ihmisen kanssa, mutta nyt kun tietää mihin pitää mennä, niin ainut haaste on raivata tiensä sinne. Lounastauko kestää puoli tuntia ja tehdään aina mun siskon kanssa omat eväät mukaan amuisin, koska noi koulun maksulliset ruoat ei oikein nappaa.
Täällä kouluaineet on jaettu kahteen päivään, eli A päivänä on tietyt aineet ja B päivänä toiset. Mun A päivä sisältää liikuntaa, matikkaa, oikeuslääketiedettä ja college biologiaa. B päivä alkaa biologialla, sitten on usan historiaa ja tän jälkeen mulla onkin vaan enää englantia, koska mulla on hyppytunti ennen vikaa tuntia. On kyllä vähän haastavaa jollain tunneilla, kun ei oikein ymmärrä vielä sanastoa, mutta eiköhän senkin opi nopeesti.


Joka päivä koulun jälkeen mulla alkaa Cross Country harjoitukset, jotka on osoittautunu aika koviks! Harjotukset kestää aina noin 2 tuntia, joten ne vie aika suuren osan mun ajasta täällä ja oon aina ihan valmis nukkumaan kun pääsen kotiin siinä viiden aikoihin. Harjoituksissa juostaan ympäri kaupunkia ja tehdään lihaskuntoa, sekä paljon mäkivetoja. Taso on kyllä tosi kova ja ekoissa treeneissä kyllä huomas, että treenataan tosiaan siellä 1500 metrin korkeudessa. Oon tosi tyytyväinen miten hyvin oon pysynyt muiden mukana siellä. Juoksen yleensä noin 3-5 mailia fiiliksestä riippuen, eli noin 5-8 kilometriä. Kyllä se sen verran jaloissa alkaa tuntumaan kun joka päivä ton vetää, että eilen piti skipata treenit sen takia ja mentiin kyllä illalla syömäänkin hienoon ravintolaan isän synttäreitten kunniaks, niin oli parempi jättää väliin, että ehti valmistautua iltaan. Torstain harjoituksissa yllätin ittenikin, kun tehtiin lihaskuntoa ja lopussa otettiin kisa kuka pysyy kauiten lankkupidossa ja pääsin neljään minuuttin, kunnes kädet petti alta. Olin joukkueen toisiks paras ja kaikki ihmetteli miten tein sen. Mun joukkue on kyllä tosi mukava ja tykkään tosta kyllä hurjan paljon! Toi on ihan mun juttu!

Oon tutustunu täällä tosi ystävällisiin ihmisiin ja tullu läheisemmäks parin muun vaihtarin kanssa, jotka käy samaa koulua. Charlotte on Norjasta ja Diana Espanjasta. Toisiin vaihtareihin on tosi helppo tutustua, kun käydään läpi samanlaisia fiiliksiä. Myös puhuminen on helpompaa heille, kun tietää että hekään ei osaa kieltä täydellisesti. Paikallisille puhuminen tuottaa tietynlaista painetta, kun tietää, että he huomaavat kaikki virheet. Voin kyllä jo näin kahden viikon kohdalla sanoa, että varmuutta puhumiseen on tullut paljon lisää ja nykyisin sitä vain nauraa omille kömmähdyksille.


Naapurissa asuu myös mun ikänen tyttö, joka istuu mun vieressä biologian tunnilla. Ens viikolla lupauduinkin lähtemään jädelle niiden kaveriporukan kanssa, kun kaikki sen kaverit on ihan innoissaan ja haluu tutustua muhun. Tää teki mut kyllä hirmu iloseks, sillä on täällä pieniä epätoivon hetkiä ollut siitä, että en tuu löytämään läheisempiä ystäviä ollenkaan. On tosi vaikee päästä näihin porukoihin, mutta vähitellen! Ite yritän olla kovasti aktiivinen ja oon varma, että se tuottaa tulosta! Täällä ollessani oon huomannut, että ei se mikään itsestäänselvyys oo, että sulla on perhe ja ystäviä, jotka oikeesti välittää. Oon lounastauoilla nähny ihmisiä, jotka syö vessassa lukkojen takana yksinäisyyttäänsä eväitänsä, joka vähän kyllä kolauttaa. Arvostus kasvaa teihin siellä Suomessa!♥

Tänään on ollut pelkkä kotona löhöily päivä ja tehtiin keksejä huomiselle Rotary piknikille, johon tulee kaikki tän piirin vaihtarit! Huomisesta tulossa siis mahtava päivä! Aamulla on herättävä aikaisin, sillä kahdeksalta on kirkko. Tää perhe on uskonnollinen, niin kuin suurin osa täällä ja näillä on tapana käydä aina sunnuntaisin kirkossa. Ja ei, se ei todellakaan oo tylsää, vaikka vois kuvitella! Siellä me laulellaan ilosia Biisejä bändin mukana ja kaikki on tosi mukavia ja avoimia. hauskaa!

Eilen illallisella isukin synttäreiden kunniaks

Mä nauti suunnattomasti mun elämästä täällä!
Ja hei pysykää turvassa! Siellä tapahtuu ihan hirveitä juttuja😔

- Madelein

Likes

Comments

Viikko tällä puolla Atlanttia on vierähtänyt nopeesti!
Torstaina saavuin Denverin lentokentälle kahden muun vaihtarin kanssa ja jännityksissä odotettiin, että nähdään host-perheet. Mua jännitti ihan hirveesti, mutta turhaan! Tää perhe on aivan ihana♥
Ensimmäinen päivä meni kierrellessä Longmontia ja tutustuessa toisiimme. Käytiin myös syömässä pizzaa mun tulon kunniaksi.
Lentokentältä kotiin tultua mua odotti huoneessa söpö paketti täynnä kaikkee tarpeellista, kuten vihkoja, kyniä, puhdistuspyyhkeitä ja tietysti isä oli halunnut hommata mulle Buffalos paidan koska on suuri fani (Tälläkin hetkellä alakerrassa pyörii NFL peli). Sain myös koulun logolla varustetun t-paidan!

Mun huone on täynnä tsemppaus tekstejä seinillä, joka sai mut hymyileen kun astuin sisään. Tunnen itteni täällä tosi kotoisaks!
Longmont on muutenkin todella siisti kaupunki täynnä ystävällisiä ihmisiä, joten on helppo tuntee olonsa mukavaks.
Meidän kodin lähellä on puisto, jossa pääsen heitteleen korista ennen kun mulla alkaa se koulussa. Naapurissa asuu myös tyttö, joka alottaa seniori vuoden ja hän harrastaa kans koripalloo ja lupautu tuleen heittelemään mun kanssa joku päivä. Mä tuun ite olemaan juniori vuoden opiskelija ja mun pikkusisko on freshman, eli high schoolin ekalla luokalla. En malta odottaa, että koulu alkaa 15 päivä! Mulla tulee olemaan myös joka päivä koulun jälkeen cross country, eli maastojuoksu treenit.

Eilen vietettiin koko päivä vuorilla. Oli kyllä jotain ainutlaatuista! Kavuttiin autolla neljän kilometrin korkeudessa olevaan Mount Eventiin. Tuntu kun olis ollut lentokoneessa. Maisemat oli mitä hienoimmat ja nähtiin söpöjä vuohia siellä. Ootan jo, että pääsen laskettelemaan niihin maisemiin talvella.

Moni kysyy onks mulla tullut koti-ikävää, niin kyllä mulla on. Tulee vaan niin paljon uutta kerralla, että tottuminen siihen ottaa aikaa. Kun vaan rupeen tekeen juttuja eikä jää vellomaan huonoon fiilikseen, niin ikäväkin katoo! Tykkään olla täällä ja tätä mä haluun. Vuoden päästä mä pääsen taas kaikkien luo ja tuttuihin maisemiin, joten nyt mä aion nauttia.

-Madelein



Likes

Comments